tiistaina, elokuuta 15, 2017

HYVÄ POSTIMIES EHDOLLA EUROOPAN ELOKUVAPALKINNON SAAJAKSI


Euroopan elokuva-akatemia (EFA) on asettanut parasta eurooppalaista dokumenttielokuvaa valitessaan shortlistalle Tonislav Hristovin ohjaaman ja Making Movies Oy:n tuottaman dokumenttielokuvan Hyvä postimies.

Listan 15 dokumenttielokuvan joutkosta nimetään 4. marraskuuta viisi ehdokasta, joista Euroopan elokuvapalkinnot sitten jaetaan Berliinissä 9. joulukuuta.

15 ehdokkaan joukon nimesi Euroopan elokuva-akatemian asettama komitea. Itse äänestyksen viidestä lopullisesta ehdokkaasta ja voittajasta tekevät Akatemian jäsenet. Euroopan elokuva-akatemia jakaa Euroopan elokuvapalkinnot nyt 30. kerran.

torstaina, kesäkuuta 29, 2017

Paras tarina voittakoon



Aina silloin tällöin ihminen muistaa jonkin menneen tapahtuman harvinaisen selvästi. Kahdeksan vuotta sitten onnistuin ujolla katsojajoukosta huudetulla pyynnöllä pysäyttämään helsinkiläisen elokuvateatterin aulassa Sir Rogerin ja sain hänet yhteiseen valokuvaan ja nimmarin elämäkertaan.

Aika kuluu, elokuvateatteri Bristol on lopetettu, ja nyt mielestäni parhain ja ehdottomasti huumorintajuisin James Bond, Roger Moore, on edesmennyt 89-vuotiaana. Itsessäni henki pihisee, varsinkin kun on noita allergioita.

James Bondilla oli vakoilutarinoissa lupa tappaa, mutta henkeä panee haukkomaan myös populaarikulttuurin tapahtumiin suuntautunut terrori.

Kulttuurisessa maailmanjärjestyksessämme tapahtuu suuria muutoksia. Lehdistöä tuskin useinkaan ajatellaan nykyisin neljäntenä valtiomahtina ja mediakorporaatiot itsekin laskevat enimmäkseen tuottoja ja tappioita. Sisällöistä välitetään piupaut.

Samaan aikaan yllättävän suuri osa ihmisistä kääntyy arjessaan vapaaehtoisesti sellaisten tietolähteiden puoleen, jonka lähtökohdat ja toteutuksen he tietävät vääriksi. Ihmiset harrastavat viihteellistä vaihtoehtoisuutta. Irwin Goodmanin oppi puree: ”Haistakaa paska koko valtiovalta!”

Viihteen nousu maailmallisessa arvojärjestyksessä näkyy niin terroristien kohteissa kuin arkipäivän valinnoissa. Yhä vielä toistellaan sitä mistä kaikki alkoi noin 25 vuotta sitten: ”Meillä on oikeus viihteeseen. Meillä on oikeus raskaan työpäivän jälkeen maata sohvalla ja…” Oikeutta vaaditaan, mutta ehkä se on vain hämäystä. Perustelut, jos niitä vaivautuisi kaivelemaan, ovat todellisuudessa paljon arkipäiväisempiä ja konkreettisempia kuin abstrakti oikeus.

Modernin kulttuurin tärkein ja itse asiassa sitä määrittelevä ominaisuus oli sen kyky yllättää. Moderni taide oli määritelmällisesti radikaalisti olevaa vastaan, vähintäänkin sen rajoja rikkovaa. Tavoitteena oli usein laittaa osallistujalle älyllisesti herne nenään. Haastamista ei pidetty automaattisesti ylimielisyytenä tai elitisminä, eikä äärien tai rajojen etsimistä ääripäisen kuplan puhaltamisena. Kulttuurisotia syntyi, mutta harvoin. Kukaan ei sanonut, että meillä on oikeus kulttuurisotiin.

Postmodernismi laajensi kulttuuristen kysymysten kirjoa ja toi mukaan monia kiistanalaisia elementtejä. Esimerkiksi käsite identiteetti on kuin kutsu konfliktiin. Ikään kuin identiteettikriisissä ei olisi tarpeeksi purettavaa. Postmoderni toi mukanaan myös fabuloinnin: satuja sai ja piti kertoa missä tahansa ennen totuuksia, totuuksien höttöisenä täytteenä tai totuuksien jälkeen. Kun tähän lisättiin kokemus kaikessa autenttisuudessaan, oli soppa parhaasta tarinasta valmis.

Postmodernismin jälkeen on tulossa metamodernismin aika: sitä luonnehtivat Timotheus Vermeulenin ja Robert van der Akkerin mukaan informoitu naiivisuus, pragmaattinen idealismi ja maltillinen fanatismi. Meillä on kyllä tietoa tai mahdollisuus hankkia sitä, mutta emme jaksa tai välitä piitata siitä – evvk ja kvg. Me esitämme pragmaattisilta vaikuttavia väitteitä (syytöksiä, tavoitteita…), jotka määrittyvätkin itse asiassa idealistisiksi.

Ja se kolmas, maltillinen fanatismi, siihenhän meillä on ehdottomasti oikeus, eikö vain? 
Siksi me kuulemme niin vähän sensuurista ja niin riittoisasti propagandasta. Ja aina vain useammin kuulemme, että meillä on oikeus propagandaan. Ei siis niiden toisten, vaan meidän. Mutta ei puhuta tästä kenellekään. Mehän emme ole fanaattisia vaan maltillisia.

Julkaistu Demokraatissa 1.6.2017

perjantaina, toukokuuta 19, 2017

Alien: Covenant

Alien: Covenant on salaviisas elokuva. Se käsittelee elämän ja kuoleman peruskysymyksiä, se on koneiden ja ihmisen analyysi, mutta ennen kaikkea se asettaa kysymyksen alle tiedon kaikkivoipaisuuden, tiedon janon, uteliaisuuden ja ne (huolettomuudesta, intomielestä, antaumuksesta johtuvat) vaarat ja sen mitä tästä kaikesta seuraakaan (funktionaalisten tekojen epäfunktionaaliset seuraukset). Näin palaamme elämän ja kuoleman peruskysymyksiin.

maanantaina, toukokuuta 15, 2017

Alvar Aaltoa Ateneumissa ja Orionissa.

Ateneumissa avatussa Alvar Aalto – taide ja moderni muoto -näyttelyssä 11.5.–24.9.2017 voi tutustua Aallon elämään ja tuotantoon. Ville Suhonen ja Jari Sedergren luennoivat Ateneum-salissa keskiviikkona 17.5. klo 17 aiheesta Filmistudio Projektio, Alvar Aalto ja elokuvasensuuri. Luento sisältyy pääsylipun hintaan.

Arkkitehti Alvar Aalto on vähemmän tunnettu vakavasta elokuvaharrastuksestaan: hän oli vuosina 1934–1936 toimineen Filmistudio Projektion, Suomen ensimmäisen elokuvakerhon, puheenjohtaja. Orionin Alvar Aalto ja Filmistudio Projektio -sarjassa esitellään Aallon lempielokuvia (mm. Charles Chaplinin Nykyaika) sekä teoksia, joita hänen elokuvakerhonsa toi suomalaisyleisölle. Projektion lempiohjaaja oli René Clair, jolta sarjassa nähdään modernin ajan satiiri Meidän on vapaus. Projektiossa voitiin nähdä myös Suomessa kiellettyjä elokuvia, kuten Marlene Dietrichistä tähden tehnyt Sininen Enkeli. Alvar Aalto ja Filmistudio Projektio -juhlaohjelmassa esitellään dadaismia Aallon taiteilijaystäviä ja montaasielokuvaa. Projektio toi myös elokuvasurrealismin Suomeen.

maanantaina, huhtikuuta 24, 2017

Kirjoittamaton lehti

Hyvä tavaton, minullahan on blogikin päivittämättä. Muutama vuosi sitten tämä olisi ollut kauhistus, mutta aikamiehen ronskiudella pystyn nykyisin ohittamaan syyllisyydentuntoni edes olkia kohottamatta. (Olkia kannattaisi Oblomovin aina kohotella, pysyy patja pehmeämpänä. Latojan huom!) Mutta kun uudessa Filmihullussa keskustelu Aki Kaurismäen uusimmasta elokuvasta jatkuu, laitan tänne oman näkemykseni, joka julkaistiin vajaa kuukausi sitten maaliskuun lopussa.



Tätä ei Suomen kansa kestä

Suomalaisessa elokuvassa on ainakin yksi auteur, omaperäinen ohjaaja. Aki Kaurismäki on luonut tyylin, joka on tunnistettavissa muutamassa hetkessä. Vaikka elokuva on ryhmätyötä, ohjaajan osuus tyylin luomisessa on kiistaton.

Aki Kaurismäen uusin Toivon tuolla puolen on menestynyt maailmalla hyvin. Muutamassa kuukaudessa se on myyty yli 80 maahan ja sen myötä katsojat lasketaan miljoonissa. Vaan ei Suomessa. Vaikka flopista ei voi puhua, elokuvan katsojaluvut ovat ällistyttävän matalat, muutamassa kymmenessä tuhannessa. Missä vika? Meissä vai elokuvassa?

Elokuvan kertomuksessa laiva tuo maahan ”jäniksen”, hiilenmustan miehen. Suihkussa vaalentunut mies päättää hakea turvapaikkaa, koska hän on sodassa menettänyt kaiken. Kohta hänen asuinpaikkansa on monien kohtalotovereiden tavoin vastaanottokeskus. Mies ikävöi siskoaan, josta hän joutui eroon pakomatkalla halki Euroopan. Erinäisten tyypillisten hallinnollisten kuvioiden jälkeen mies karkaa vastaanottokeskuksesta. Kadulta hänet poimii roskalaatikon vierestä töihin suomalainen mies, entinen kiertelevä paitakauppias, joka on toteuttanut unelmansa ja ostanut ravintolan vanhoine työntekijöineen. 

Menestyäkseen nykymaailmassa ravintolan pitää olla ketterä muuttumaan ja sen eteen kaikki ovat valmiita tekemään töitä, henkensä pitimeksi myös laiton pakolainen, joka saa apua myös perheen yhdistämiseen.
Kaikki tämä kerrotaan kiirehtimättä Kaurismäki-tyylillä, varsin lakonisesti ja näennäisen eleettömästi. Tarina onnistuu silti kaappaamaan sisäänsä tunteiden kirjon, ja oikeastaan tyylittely johtaa siihen, että katsojan on keskityttävä enemmän elokuvan henkilöiden ja omiin tunteisiinsa kuin valkokankaalta näkyviin hahmoihin. Siis päinvastoin kuin supersuosituissa räkänauruisissa Luokkakokous-elokuvissa.

Maailmalla Kaurismäen tyylittely ymmärretään. Hänen elokuviensa Suomi on sadun kaltainen äärimmilleen viedyssä vaitonaisuudessaan, mutta samalla myös viattoman yksinkertaisuuden tyyssija. Henkilöt eivät tavoittele muuta kuin vaatimatonta toimeentuloa ja onnellisuutta. Ihan sitä samaa kuin aikoinaan Sir Charlie Chaplin elokuvissaan. Katsojalta se ei vaadi enempää kuin eläytymistä ja vastaanottokykyä. Ja tietysti sitä, että jaksaa ihan itse raahautua elokuvateatteriin.

Suomessa on aina pohdittu mitä muut meistä ajattelevat. Tämä on jalostettu valtiolliseksi visio-toiminnaksi, jonka lähtökohdista ei puutu sanoja brändi ja imago. Näissä ajatuksissa kulttuuri on lähes vain ja ainoastaan vientituote, jonka tuotto lasketaan kilisevissä kolikoissa. Kummallisinta on, että suomalaiset näyttävät rakentaneen itsestään juuri tällaisen kiillotetun kuvan. Siihen ei erilaisuutta tai omaperäisyyttä lueta mukaan. Eikä sallita. Pakolaiselokuvaa ei mennä katsomaan uhallakaan.

Ihan jännittää kuinka käy Dome Karukosken elokuvan Tom of Finland. Touko Laaksosen taiteellista ja populaaria elämäntyötä on kunnioitettu postimerkillä ja osuvasti myös lakanoilla, mutta silti elokuvan tekijöiden on pohdittava nykypäivänä ja nyky-Suomessa, pystyykö suomalaisyleisö ottamaan vastaan erilaisuuden historiat valkokankaalla liikkuvina kuvina.

Elokuvasensorinakin toiminut Arvo Salo kiteytti asenteen hienosti ja perusteli erään kerran, kiellettyään kokonaan japanilaisen eroottisen draaman Aistien valtakunta: ”Tätä ei Suomen kansa kestäisi.”


- Kolumni on julkaistu Demokraatissa 30.3.2017

maanantaina, helmikuuta 27, 2017

Antti Peippo – esseedokumentin mestari


4.–5.3.2017 Elokuvateatteri Orion (Eerikinkatu 15, Helsinki)
Vapaa pääsy

Lauantai 4.3.2017

Klo 10 Esseitä historiasta
VTT Jari Sedergren ja VTT Martti Turtola keskustelevat dokumenteista Suomen itsenäisyyden merkkivuoden tiimoilta sekä erityisesti Mannerheimin urasta vakoojana. Esitetään elokuvat Viapori – Suomenlinna (1972), Seinien silmät (1981), Sivullisena Suomessa (1983) ja Ratsastus Aasian halki (1987).
Tauko 30 min / aulassa kahvio (maksullinen)

Klo 13 Peippo kuvaajana
Elokuvaajat kertovat näkemyksiään Peipon työtavoista ja tavoitteista elokuvanäytteiden kera. Näytös toteutetaan yhteistyössä Suomen elokuvaajien yhdistyksen (F.S.C.) kanssa. Keskustelua johtaa kuvaaja Tahvo Hirvonen ja mukana ovat mm. kuvaajat Pekka Aine, Lasse Naukkarinen, Erkki Peltomaa ja Juha-Veli Äkräs.

Klo 14.30 Muisti ja identiteetti
Alustajana YTT Markku Koski, keskustelijoina myös elokuvaleikkaaja Anne Lakanen ja ohjaaja Timo Linnasalo. Esitetään elokuvat Kolme salaisuutta (1984) ja Sijainen (1989).

Päättyy klo 16.30

Sunnuntai 5.3.2017

Klo 10 Tie kuvataiteesta elokuvaan
Peippo aloitti uransa kuvataiteilijana, mutta Sergei Eisensteinin ilmausta käyttäen ”putosi sitten elokuvaan”. Se ei kuitenkaan tarkoittanut kuvataiteellisen ajattelun siirtämistä sellaisenaan elokuvaan ja vielä vähemmän ”poikkitaiteellisuudeksi” kutsuttua lähestymistapaa, vaan pikemminkin aivan uutta alkua elokuvan parissa. Esittelee Markku Koski, esitetään elokuvat Graniittipoika (1979) ja Menneen ajan kuvat (1977).

Klo 11 Nykytaiteen museo (1986)
Elokuvan jälkeen keskustelemassa nykytaiteen tutkimuksen professori Hanna Johansson, Nykytaiteen museon ent. johtaja Tuula Arkio sekä dokumentissa esiintyneet taiteilijat Jussi Kivi ja Paul Osipow.

Tauko 30 min / aulassa kahvio (maksullinen)

Klo 13.30 Antti Peippo kollegoiden ja ystävien näkemänä
Muistoja ja anekdootteja, elokuvia, valokuvia ja piirroksia. Muistelemassa mm. kirjailija Matti Rinne, ohjaaja Maunu Kurkvaara, säveltäjä Antti Hytti, näyttelijä Eija Pokkinen, ohjaaja-leikkaajat Anssi Blomstedt ja Juho Gartz. Tilaisuutta juontavat toimittaja-ohjaaja Päivi Istala ja ohjaaja Timo Linnasalo. Esitetään elokuva Risto Jarva, työtoverini (1984). Päätöselokuvana: Valtakunnan sydän (1989).

Päättyy klo 15.30 / jatkot erikseen ilmoitettavassa paikassa

maanantaina, tammikuuta 16, 2017

DocPoint Orionissa




DocPoint Orionissa 25.–29.1.





 
Shoah
 
 
DocPoint-elokuvafestivaali käynnistyy maanantaina 23.1. ja Orionissa näytökset alkavat keskiviikkona 25.1. Yhteistyönäytöksiin Sing-along: In Bed With Madonna sekä Shoah saa lippuja KAVIn verkkokaupasta, ja tänään maanantaina 16.1. lipunmyynti käynnistyy myös Savoy-teatterin DocPoint-lipunmyyntipisteellä sekä Orionin kassalla. Yhteislipun lisäksi nyt on mahdollista ostaa yksittäisiä lippuja Shoah-näytöksiin.