tiistaina, marraskuuta 15, 2016

Lux-elokuvaa kuudella paikkakunnalla



Parasta uutta eurooppalaista: LUX-elokuvapalkintokiertue Helsingissä, Tampereella, Turussa, Kuopiossa, Joensuussa ja Oulussa 12.11.-27.11.

Tiedote. Julkaistu: 11.11.2016 klo 09:26
Kansallinen audiovisuaalinen instituutti

Euroopan parlamentin LUX-palkinto myönnetään vuosittain joulukuussa parhaalle, ajankohtaiselle ja eurooppalaista identiteettiä luotaavalle elokuvalle. 10. vuottaan juhlivan palkinnon voittajiin ovat kuuluneet mm. Pawel Pawlikowskin Ida (2014) ja Deniz Gamze Ergüvenin Mustang (2015).
Tämän vuoden finalistit ovat Cannesin filmijuhlilla haltioituneen vastaanoton saanut saksalaiskomedia Isäni Toni Erdmann, esikoisohjaaja Leyla Boudizin Tunisiaan, Arabikevään aattoon sijoittuva As I Open My Eyes ja orpokotiin joutuvasta lapsesta kertova optimistinen animaatio My Life as a Courgette.

LUX Film Days tarjoaa yleisölle ympäri Eurooppaa tilaisuuden nähdä finaalikolmikon valioelokuvat omalla kielellään tekstitetyissä ilmaisnäytöksissä. Suomessa tapahtuman järjestävät yhteistyössä Kansallinen audiovisuaalinen instituutti KAVI ja Euroopan parlamentin Suomen-tiedotustoimisto. Näytöksiä järjestetään Helsingissä, Tampereella, Turussa, Kuopiossa, Joensuussa ja Oulussa 12.–27.11. Kaikkiin näytöksiin on vapaa pääsy.

Helsinki, Elokuvateatteri Orion (Eerikinkatu 15)
La 12.11. klo 18 My Life as a Courgette
La 12.11. klo 19.20 Isäni Toni Erdmann
Su 13.11. klo 20 As I Open My Eyes

Tampere, Arthouse Cinema Niagara (Kehräsaari B-talo)
Pe 18.11. klo 12 As I Open My Eyes
La 19.11. klo 12 My Life as a Courgette
Su 20.11. klo 12 Isäni Toni Erdmann

Turku, Logomo Move 2 -sali (Köydenpunojankatu 14)
Pe 25.11. klo 18 Isäni Toni Erdmann
La 26.11. klo 13 My Life as a Courgette
Su 27.11. klo 13 As I Open My Eyes

Kuopio, Kino Kuvakukko (Vuorikatu 27)
Pe 25.11. klo 19.30 As I Open My Eyes
La 26.11. klo 19.30 Isäni Toni Erdmann
Su 27.11. klo 19.30 My Life as a Courgette

Joensuu, Elokuvateatterikeskus Tapio (Kauppakatu 27)
Pe 25.11. klo 17 As I Open My Eyes
La 26.11. klo 13 My Life as a Courgette
Su 27.11. klo 13 Isäni Toni Erdmann
 
Oulu, Studio (Hallituskatu 7, II krs)
Pe 25.11. klo 18 Isäni Toni Erdmann
La 26.11. klo 17 My Life as a Courgette
Su 27.11. klo 17 As I Open My Eyes

torstaina, lokakuuta 13, 2016

Seminaari suomalaisesta elokuvasta

Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen puitteissa vuosina 2011–14 toiminut A Transnational History of Finnish Cinema -akatemiaprojekti järjestää yhdessä KAVIn kanssa seminaarin elokuvateatteri Orionissa (Eerikinkatu 15, Helsinki) perjantaina 14.10.2016, klo 10.00 - 16.30. Tapahtuma liittyy Hollywood-Suomi-esityssarjaan, jossa rinnastetaan kotimaisia elokuvia niitä innoittaneisiin Hollywood-elokuviin.

Seminaarin ohjelma

perjantaina, lokakuuta 07, 2016

Orionissa tapahtuu



Elokuvateatteri Orionissa, Helsingissä Eerikinkatu 15, tapahtuu:
 
Lauantaina eli tätä kirjoitettaessa huomenna klo 13–16 Rivette-symposiumissa aiheena on kollektiivisuus ja kokeellisuus taiteen tekemisessä, puhujina Suzanne Liandrat-Guigues Pariisista, Tiina Käkelä-Puumala (aiheena Ihmiskokeita-kollektiiviromaani), Elina Knihtilä (aiheena Häiriötekijä) sekä Aalto-yliopiston Harri Laakso ja Maiju Loukola.

Perjantaina 14.10. kotimaisen elokuvan kansainvälisiä vaikutteita tutkitaan koko päivän seminaarissa, jossa mukana on eturivin elokuvatutkijoita: https://kavi.fi/fi/elokuva/1572214-seminaari-transnational-history-finnish-cinema

Ja vieraita on paikalla myös SELOn Ohjaajaklubilla ke 12.10., kun esitämme Aleksi Salmenperän mainion jännärin Jättiläinen:

perjantaina, syyskuuta 30, 2016

Mukavaa viestintää

Blogi on elänyt hiljaiseloa, vaikka ei varmaankaan olisi ollut aiheista pulaa. Maailma on menossa sen verran hulluun suuntaan, että se lienee varmin todiste omasta ikääntymisestä.

Vieraantuneisuuden tuntu tukahduttaa jopa uutisnälän. En halua vertailla Yhdysvalloissa sattunutta yhden hengen vaatinutta junaonnettomuutta Syyrian Aleppon pommituksiin, joissa menehtyy satoja. Ehkä kuitenkin palstamillimetrejä tai digitaalisia ruutuja voisi mitata, vaikka tulos ei mairittelisikaan objektiivisia uutiskriteereitä vaalivia.

Keskusteluohjelmissa pohdiskellaan, saako ja pitääkö valehdella ja kuinka paljon. Vaikuttaako asiaan se, että valheiden ammattilainen voidaan valita Yhdysvaltojen presidentiksi, virkaan, jota nimitetään maailman tärkeimmäksi. Joku oli mitannut, että Trumpin puheista nelisen prosenttia on totta.

Eilisessä ajankohtaisohjelmassa keskusteltiin nuorison, erityisesti nuorten miesten alennustilasta, joka näkyy kovina työttömyyslukuina. Edes koulutus ei kiinnosta.

Keskustelijat, joita oli vain neljä, olivat rauhallisia, perehtyneitä käsiteltäviin asioihin omakohtaisesti ja viran puolesta. He edustivat poliittisesti ja yhteiskunnallisesti varsin erilaisia näkökulmia. Katsoja sai hyvän käsityksen poliittisen toiminnan tuloksena syntyneistä yrityksistä parantaa hälyttävää tilannetta.

En muista, sanottiinko sanoja "työllisyysaste" tai "kilpailukyky" kertaakaan. Ei edes tarvinnut. Työstä puhuttiin ja koulutuksesta, mutta myös tuesta ja käytännöllisestä ohjauksesta. Kukaan ei syyllistänyt nuoria, edes niitä vähemmän aktiivisia.

Kukaan  ei vaahdonnut maahanmuutosta, islamista tai katupartioista. Eikä kukaan kaivannut natsin rautasaapasta potkaisemaan rintaan "vain kerran". Olipa mukavaa viestintää.

***

Tämä blogi on viime vuosina ollut pitkälle elokuvakeskeistä tarinankudontaa. Ajattelin palata alkuvuosien linjoille. Mikä tahansa aihe maan ja taivaan välillä on mahdollinen. Ihan en elokuvaakaan hylkää, jos se sattuisi jotakuta lukijaa kiinnostamaan.

maanantaina, elokuuta 22, 2016

Hymyilevä mies

Hymyilevä mies ensi perjantaina Orionissa (Eerikinkatu 15) kello 17:

Vuoden kohutuin ja odotetuin uutuus on Juho Kuosmasen Hymyilevä mies. Maailmanensi-illan Cannesin elokuvajuhlilla saanut elokuva voitti arvostetun Un Certain Regard -sarjan pääpalkinnon. Kuosmanen oli lunastanut pääsyn sarjaan edellisvuotisella lyhytelokuvallaan Taulukauppiaat, joka palkittiin myös Cannesissa.

Elokuvan tarina ammentaa 1960-luvun alun tositilanteesta. Nyrkkeilijä Olli Mäki (Jarkko Lahti), ”Kokkolan leipuri”, sai vastaansa 17. elokuuta 1962 Helsingin Olympiastadionilla amerikkalaisen höyhensarjan maailmanmestaruutta puolustavan Davey Mooren. Kokeneen Mooren jatkoura oli traaginen, sillä hän kuoli ottelussa saamiin vammoihin vain neljä päivää seuraavan, nyt tappiollisen maailmanmestaruusottelun jälkeen. Tapaus aiheutti laajan keskustelun tuomarin toimintaperiaatteista, varsinkin siitä, milloin epätasainen ottelu pitäisi keskeyttää.

Mustavalkoisen, 16 mm:n filmille kuvatun Hymyilevän miehen fokus ei ole itse ottelussa vaan siihen valmistautumisessa. Edessä on mahdollisuus kokea voiton myötä ”elämän onnellisin päivä”. Sitä elokuvassa toistelee psykologista silmää omasta mielestään omaava valmentaja Elis Ask (Eero Milonoff), joka yrittää siirtää omaa kokemustaan hieman vastahakoiselle valmennettavalleen.

Juroluonteinen Mäki ei piittaa kissanristiäisistä, joita manageri Askin omaksumat markkinointi- ja mainontatekniikat vaativat urheilijaltakin jo yli puoli vuosisataa sitten. Valmistautumista varsin ankeissa olosuhteissa ei helpota se, että Mäki rakastuu tyttöystäväänsä, jonka läsnäolo muodostaa managerin näkökulmasta riipaisevan, keskittymistä häiritsevän ongelman. 

Hymyilevän miehen kannalta oleellista on se, että kuvio pysyy kasassa. Katsojan päättely, joka tietysti perustuu elokuvan tekijöiden visuaaliseen kerrontaan ja näyttelijöiden harjoittamaan sanattomaan viestintään, pelaavat tässä hyvin yhteen. Katsoja imaistaan mukaan kuplaan, joka ei puhkea.

Hymyilevän miehen menestys sen ja katsoneiden parissa ei selvästikään ole yhden tekijän tulosta: valkokankaalle on tuotu hieno osoitus saumattomasta yhteispelistä oivaltavan käsikirjoituksen, upeankuvauksen ja tarkan ja toimivan ohjaus- sekä näyttelytyön kesken. 

Jos Hymyilevälle miehelle haluaa etsiä vertauskohtia muun Euroopan elokuvasta, katse suuntautuu Unkariin, josta on viime vuosina tullut, ehkä pohjimmiltaan Bela Tarrin inspiroimina, varsin mainioita elokuvia ja mainioiden elokuvien myötä myös menestystä kansainvälisesti. 

Kuosmasen ja hänen myötään nuorten elokuvantekijöiden läpimurto eurooppalaiselle huipulle on tosiasia.

keskiviikkona, elokuuta 17, 2016

Bloggarit elokuvassa

Viime hetken varoitus. Tulkaapa Helsingissä oleskelevat bloggarit (ja muutkin) katsomaan Ville Jankerin Onnenonkija elokuvateatteri Orioniin. Ohjaaja ja pääosanesittäjä Minka Kuustonen paikalla vastaamassa kysymyksiin leffan jälkeen. Suomen elokuvaohjaajien liitto ja KAVI järjestävät. Vapaa pääsy tänään kello 17!

Onnenonkija KAVIn sivuilta

maanantaina, tammikuuta 11, 2016

The Revenant häikäisee

Elokuvateattereihin on tulossa 29.1. Alejandro G. Iñárritun loistelias elokuva The Revenant, joka keräsi joukon Golden Globe palkintoja. Kerron tässä, miksi se kannattaa katsoa:

En tiedä suomennetaanko elokuvan The Revenant nimeä koskaan, sillä helppoa se ei ole. Nimi tarkoittaa vaeltavaa sielua, vieläpä niin, että tähän välitilan olotilaan liittyy elementtejä kostosta. Sitä on käytetty zombie-yhteyksissä ja vampyyritarinoissa, mutta Alejandro G. Iñárritu, Birdmanista ja Babelista tuttu ohjaajamestari, on sijoittanut tarinansa Amerikan myyttien ja historian keskiöön.

The Revenant -elokuvan päähenkilö on Leonardo DiCaprion upeasti esittämä Hugh Glass, joka eli todellisen elämänsä vuoriston tai kuten tavataan sanoa, rajaseudun miehenä. Vuoden 1780 tienoilla syntynyt mies eli niukin naukin viiskymppiseksi (k. 1833).

Hugh Glass oli löytöretkeilijä ja turkismetsästäjä Missouri-joen yläosissa, alueilla jotka nykyisin kuuluvat Montanaan, Pohjois- ja Etelä-Dakotaan ja Platte-joen alueelle Nebraskassa. Elokuvien maantiede on tietenkin toista, ja tätäkin kuvattiin henkeäsalpaavien, pilaamattomien maisemien äärellä Kanadassa ja jopa Argentiinassa, josta filmausryhmälle löytyi kaivattua lunta.

Elokuvan luontokuvat ovat kaikkien tähtien arvoisia, mutta nekin ovat vain osa elokuvan visuaalista loistokkuutta. En muista nähneeni paremmin kuvattua elokuvaa pitkiin aikoihin. Kuvaaja Emmanuel Lubezki on tehnyt hienoa työtä, mutta niin ovat myös useat erikoistehosteita väsänneet yritykset – vauhtikohtausten uskomatonta toteutusta ei ilman heitä voi nykyisin tehdä. Joskus tarkka silmä voi silti erottaa siirtymän, mutta ne kohdat ovat harvassa.

Glass tunnetaan Amerikan historiassa tarinasta, joka on myös elokuvan perusjuoni. Hän selvisi erämaasta hengissä, vaikka oli ensin saanut pahoja vammoja taistellessaan harmaakarhun kanssa ja sitten vielä jätetty kuolemaan aseettomana ja vailla varusteita tiettömien taipaleiden, todellisuudessa n. 320 kilometrin päähän Fort Kiowan turvalinnakkeesta. Selviytymiskamppailu käytiin alueella, jossa hengenmeno on koko ajan lähellä luonnon, villieläimien, ravinnonpuutteen ja vihamielisten vastaantulijoiden vuoksi. Kirjailija D. H. Lawrence tiivisti rajamiesten perusmyytin sanomalla, että sellainen mies on ”kova, eristynyt, tyyni ja tappaja”.

Kirjallisuuden historiassa Hugh Glass on innoittanut John Gneisenau Neihardtin yli 200-sivuiseen runoon The song of Hugh Glass jo vuonna 1919. Ensimmäinen elokuva aiheesta on vuoden 1971 The Man in the Wilderness, jonka ohjasi Richard C. Sarafian ja jonka pääosissa nähtiin Richard Harris ja John Huston. Elokuva perustuu löyhästi romaaniin The Revenant: A Novel of Revenge, jonka kirjoitti Michael Punke, nykyisin Yhdysvaltain suurlähettiläs World Trade Organisationissa.

Amerikkalaisessa litteräärissä historiassa villin lännen legendaariset henkilöt Davy Crockett ja Kit Carson ovat tietysti hengenheimolaisia. Heistäkin on tehty romaaneja ja elokuvia pilvin pimein ja he ovat sujuvasti symboloineet eri aikakausina kulloinkin eri syistä tarpeelliseksi katsottua historiakuvaa omasta ajastaan.

The Revenant -elokuvan käsikirjoittajia ovat ohjaaja Iñárritu yhdessä Mark L. Smithin kanssa. Heidän luomuksensa on alkuperäiseen selviytymistarinaan kuulumaton elliptinen kehyskertomus päähenkilön vaimosta, joka kuuluu pawnee-kansaan. Yhteinen lapsi seuraa ädin kuoltua isäänsä. Vanha termi ”puoliverisyys”, jota ei tietenkään nykyisin voi käyttää, näyttäytyy elokuvan kohtauksessa, jossa Haukka-poikaa uhataan suoraan. Isä varoittaa poikaansa puhumasta: ”Eivät he kuule sinua, he näkevät vain sinun kasvosi.” Ja ne ovat intiaanin kasvot.

Tämä laajentaa elokuvaa selviytymis- ja kostotarinasta multikulttuuriseksi tavalla, joka tietysti muistuttaa pitkästä western- ja rajaseutu-perinteistä, ja joka on hyvinkin altis sekä kolonialismin että rasismin kritiikille. Elokuvassa tämä kriittisyys ei silti ole päälle liimattua, vaan luonteva osa sekä taiteellista että narratiivista rakennetta.

The Revenant alkaa elävästi kuvauksella majavan metsästäjistä, jotka joutuvat nykyisen Pohjois-Dakotan alueella asuvien arikara-intiaanien verisen hyökkäyksen kohteeksi keskellä syvää korpea. Arikaran synonyymi on ree, jota elokuvassa ja sen käännöksessä hieman hämäävästi käytetään selittämättä sen olevan sama kuin arikara. Elokuvan arikarat ovat itse asiassa vanhan päällikön johtama etsintäryhmä, jonka tavoitteena on löytää siepattu päällikön tytär. Vaellukseensa, jossa kohtaamiset ovat joko kaupankäyntiä tai yhteenottoja, he tarvitsevat hevosia ja ruokaa, ja niitä saadaan turkiksilla, joita metsästäjät ovat kovalla työllään keränneet.

Suurten tasankojen ja lähivuoristojen erämaa on villi ja väkivaltainen. Vuoteen 1823 sijoittuva elokuva näyttää, kuinka sotajalalla ovat milloin mistäkin syystä – epäilemättä hyvistä, käytännöllisistä syistä – Suuren tasankoalueen alueen eri intiaanikansat, mutta tapojen erilaisuudesta ja uskonnoista riippumatta menestyksen salaisuus on sama myös amerikkalaisilla ja ranskalaisilla, joiden häikäilemättömyyttä ja raakuutta perustellaan omilla, useimmiten rahaan liittyvillä tavoitteilla.

Selväksi käy, että mistään näistä lähtökohdista ja perusteista ei tosiasiassa ole kansakuntaa perustamaan, vaikka ne ovat kyllä olleet jo puolitoista vuosisataa myytteinä tätä historiakuvaa luomassa. Kunniasanat ja luottamus ovat sittenkin vain valuuttaa, jonka arvo mitätöityy kerta toisensa jälkeen, milloin mistäkin syystä, useimmiten petoksen kautta. Petosta symboloi Tom Hardyn taitavasti näytelty hahmo John Fitzgerald, raaka kovis, jonka henkilökohtaisena tavoitteena kuitenkin on vain ”punainen tupa ja perunamaa” Texasissa.

Väkivallan ja raakalaismaisten kohtausten välillä jopa erämaan ihminen kohtaa toisen ihmisen rotuun, kansaan, heimoon tai kieleen katsomatta inhimillisin perustein, säälin, myötätunnon tai yhteisen edun motivoimana. Hugh Glass ei hänkään selviä erämaasta omin voimin, vaan saa ja antaa apua jopa niille lähimmäisilleen, jotka melkein kaikissa olosuhteissa olisi luokiteltu vihollisiksi. Tällaiset onnen hetket jäävät – ja tämä on ohjaajalle tyypillistä – varsin lyhyiksi.

Elokuvakokemus, jota ennen kokemattoman huima kuvaus johdattaa, on alkutaistelusta loppuyhteenottoon asti peittelemättömän väkivaltainen. En silti sanoisi sitä mässäileväksi, vaikka kuolema onkin tarinassa koko ajan läsnä ja graafinen esitys ohjaaja Iñárritulle tyypillisesti yksityiskohtaista. Aivan heikkohermoisille se ei kuitenkaan sovi. Elokuvan taiteellisesti viritetty hengellisyys, joka näkyy uni- ja hourekohtauksissa, tukee kyllä elliptistä, ”flashbackina” esitettyä tarinaa, mutta ei kasva kovinkaan merkittäväksi katsojan saamalle käsitykselle elokuvan sanomasta, vaikka ei siitä elokuva taiteellisen muodon kannalta voi sanoa muodostuvan myöskään häiriötekijää.

Suosittelen vilpittömästi hyvän elokuvan ystäville. Elokuvateattereissa 29.1.2015.