Kirjahyllyt on siistitty ja siivottu, pölyt pyyhitty ja rivit oiottu. Aloite tuli lapselta, jota hävityksen kauhistus alkoi arveluttaa. Siivousta riitti yömyöhään viime viikolla. Nyt on nukuttanut. Vaikka kirjahyllyt saavat mielestäni olla käytetyn näköisiä, kyllä tämä järjestys vähän silmiä hivelee. Ja tietäähän sen, että paluu entiseen on kuitenkin vain ajan kysymys.
Sitäkin selvempää on, että raja on tullut vastaan. Enää ei mahdu vaikka kuinka järjestäisi. Mutta hyllyissä ei ole kuitenkaan juuri mitään poikittain, eikä kirjojen päälle ole työnnetty paksuja paperipinoja. Muutama yläkaappi on vielä varalla: sinne "arkistoitu" kama on ollut siellä jo kahdeksan vuotta, muutosta lähtien. Pikainen silmäys tavaraan, jota ei ole tarvinnut ja ei siten tule tarvitsemaankaan. Muistot menevät kuin tuhka tuuleen.
Tiukalla arkistointiperiaatteella ja pinot läpikäymällä paperisaasteen määrä puolittui. Minä en ole mapitusihmisiä, mutta käyn pinoja aika ajoin läpi - kun voi heittää pois, ei tarvitse mapittaakaan. Myönnän, että joissakin asioissa mapit olisivat käteviä. Vaikka kyllä minä voin sormella osoittaa mitä missäkin pinossa on. Ja vuosilustotkin ovat hallussa. Paitsi silloin, kun jotain puuttuu eli on hukassa.
Millä välillä minä olen ostanut neljä metriä dvd-levyjä? Lasten videoita voisi luovuttaa pois lähiympäristöön muutaman metrin. Videokasetteja voisi raijata työhön parikymmentä metriä.
Vaikka sitten se, mitä tarvitsee täällä olisi kuitenkin siellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti