Uuden saksalaisen historiankirjoituksen lukeminen on nannaa. Pientä pränttiä, jumalattomasti alaviitteitä ja hieman kuivakas ote. Mutta täsmällistä, tarkkaa, ajateltua ja vaikka hieman kankeasti, niin silti selvästi sanottua. Tätä jatkuu tämänhetkisen lukuprosessini kanssa useamman viikon. Joku toinen saattaisi tipahtaa korppuna pöydän viereen, mutta minä naatiskelen.
Ajatellaanpa nyt vaikka tällaisia ajatuskulkuja, joita kirjoittelin ylös saksalaisesta elokuvahistoriasta inspiroituneena:
Termiä "varhainen elokuva" käytetään usein silloin kun tarkoitettaan aikakautta, jolloin eläviksi kuviksi nimitetty "uusi" medium etabloituu. Elävät valokuvat olivat toki olleet käytössä nimenä jo aiemmin: esimerkiksi Saksassa sen käyttö alkaa vuonna 1891, eivätkä Edisonin ja varsinkaan Lumièren laajalti käyttöön tulleet "kinematografit" välttämättä merkinneet sitä murrosta, minkä erilaiset tasavuosijuhlat yrittävät syksylle 1895 antaa.
Mediahistoriallisesti Edisonin ja Lumièren veljesten tekniset keksinnöt eivät siis ole ratkaisevia: kun ajattelemme elokuvan mediaksi, tekniikan historia ei välttämättä ole paras lähtökohta ajattelulle.
Mediahistoriallisesti oleellinen käännekohta on löydettävissä tarkastelemalla varhaisen elokuvan aikakauden ohjelmistoja. Termi "pitkä näytelmäelokuva" on ratkaiseva. Sen mukaantulo ohjelmistossa muuttaa elokuvallisen mediamaiseman pysyvästi.
Näin voimme painottaa Edisonin ja Lumièren sinänsä näyttävien teknisten keksintöjen sijaan uuden instituution, "kinon" syntyä 1910-luvulle tultaessa.
Kolme neljännestuntia kestävien kolminäytöksisten elokuvien rantautuminen tapahtui esimerkiksi Saksassa vuonna 1911. Nämä kinot keskittyivät esittämään "pääfilmiä", jonka lisänä voitiin nähdä "lyhytfilmejä". Tämä esittämismuoto syrjäytti vähitellen ohjelmakoosteen, jossa oli esitetty joukko lyhyitä elokuvia peräkkäin yhden näytännön aikana.
On tietysti muistettava, että ensimmäisinä vuosikymmeninä elokuvat saattoivat olla vain yksi osa monien erilaisten ohjelmanumeroiden kokonaisuudessa. Elokuvateatterien synty 1900-luvun alussa vakiinnutti kuitenkin elokuvaesityksiin keskittyneen esittämistavan, vaikka esimerksi variete-esityksiin sisältyi vielä myöhemminkin usein myös elokuvia.
Elokuvateatterit eivät kuitenkaan jääneet paitsi ääntä, mykkien elokuvien elokuvanäytännöt olivat kaikkea muuta kuin mykkiä. Lyhyitä filmejä sidottiin yhteen elävällä musiikilla, eivätkä kinokertojien (Rezitator, Filmerklärer, Kinoerklärer) käyttäminen ollut poissuljettua Suomessakaan. Myöskään katsojakokemus ei ollut välttämättä samanlainen kuin nykyään: Alfred Hitchcock on määritellyt katsojan "yksinäiseksi ihmiseksi nojatuolissaan". Elokuvahistorian tutkimus on osoittanut, että katsomiskokemus saattoi olla varsin kollektiivinen: keskustelu, yhteinen nauru ja kontakti naapuriin olivat varsin tavallisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti