sunnuntaina, marraskuuta 20, 2005

Potteria ja muuta menoa

Perjantaina lähes täysi työpäivä teki viikon saldoksi hieman vajaa 60 tuntia. Vajaaksi se jäi siksi, että kolmen jälkeen piti lähteä kokoustamaan kolmeksi tunniksi. DocPointin hallituksen kokouksen jälkeen elokuvaohjaaja ja -tuottaja Arto Halonen kutsui käymään toimistollaan, jossa juhlallisesti konjakkilasillisen kera lahjoitti uudet DVD:nsä - ensin Kuuban valloittajat, ekstrana lyhyet Tynnyrimies ja Legenda, sekä toisenkin DVD:n, urheiludokumentit Ringside - viimeinen erä, Tarmo Uusivirta ja Valo varjon takaa - Arto Bryggare.

DocPointille kuuluu hyvää. Kristina Schulgin kertoi ennakkotietona, että mukaan on ilmoittautunut opilastyöt mukaanlukien lähes 90 elokuvaa, ja ulkomaisen ohjelmiston runko on kasassa, vaikka makupaloja vielä haetaankin: tarkoituksena on taas antaa parhaat palat maailmalla vaikuttavista dokumenttielokuvista. Ensi-iltojakin lienee tiedossa entiseen tapaan. Näissä asioissa joutuu hieman olemaan salaperäinen, kun festivaalitiedotus hoitaa asiansa oman aikataulunsa mukaan.

Enpä tiedä olisiko tuota 90 elokuvan määrää saanut sanoa, mutta menköön. Menköön sekin, että oppilastöihin on tullut entistä enemmän töitä ulkomailta. DocPointin kansainvälinen maine kasvaa, onhan se jo kymmenen suurimman dokumenttielokuvafestivaalin joukossa maailmassa. Ensi vuoden tammikuun 25.-29. päivän voitte jo merkata kalentereistanne DocPointille.

Kiireistäni johtuen en tänä vuonna urakoi katalogitekstien kanssa: tavallisesti se ja festivaalilehti ovat ollut suurin panokseni festivaalin käytännön toimiin. Parista portugalilaisesta elokuvasta kuitenkin tekstit teen. Festivaalin aikana tietysti hallituksen puheenjohtajana seurustelen kotimaisten ja ulkomaisten vieraiden kanssa, jopa siihen tahtiin, että elokuvissa käynti vähenee. Sitä voi osin paikata etukäteiskatsomisella, mutta silloin on videoiden ja devareiden varassa, eikä se läheskään kaikille elokuville tee oikeutta.

Vaikka pääsin kokouksesta ja Artsin toimistolta ajoissa, ilta venähti niin, että eiliselle ei juuri muuta mainittavaa kertynyt kuin pistäytyminen tyttären kanssa elokuvissa. Katsoimme uusimman Harry Potterin, sen jonka katsomisesta elokuvatarkastamon johtaja Matti Paloheimo lehdessä varoitteli. Hän sanoi, että vaikka laki sallii kahden vuoden jouston ikärajasta (K11), sitä ei ehkä herkimpien lasten kohdalla kannata noudattaa, vaan jäädä kotiin.

Niinpä Kinopalatsiin sisään pääseminen oli jopa vaikeaa. Ymmärrän kyllä, että 9-vuotiaaltani kysytään hänen ikäänsä, mutta luulisi yhden vastauksen riittävän. Minulta alettiin ovella tiukata tyttären ikää syntymävuoden avulla vielä senkin jälkeen, kun tytär itse oli saman vartijan kysymykseen vastannut. Naamallaan noin 17-vuotias ovimies näytti jotenkin sen oloiselta, ettei vastauksemme riittänyt. Sen verran pidensin tilannetta ennen sisään menoa, että sanoin kirjoittavani elokuvasensuurin historiaa ja tuntevani säädetyt ikärajoitukset oikein hyvin. Naamalla pysyi sama ilme. Viimeistään silloin minusta tuntui, ettei ovimiehen toiminta enää ollut hyvän palvelun puitteissa tapahtuvaa utelemista: jos lapsen henkilöllisyystodistusta tarvitsee, siitä pitäisi ilmoittaa ilmoituksissa. Ja yhden kysymisen pitää riittää: olisi parempi esittää kysymys ensin aikuiselle, eikä kysellä lapselta, niin kuin nyt tehdään, varsinkin jos tätä ei sitten aiota uskoa.

Vanhemman vastuullahan tämä ikäjousto-kysymys on, vaikka 1950-luvulla kyllä eräs oululainen vahtimestari haastettiin oikeuteenkin, kun oli päästänyt alaikäisiä sisään ja paikalle sattui ilmiantaja, muistaakseni jonkin paikalla olleen opettaja.

Elokuvan 2 tuntia 40 minuuttia kestänyt kokemus oli lapselle siedettävä, aikuiselle paljon väsyttävämpi. Kuten kirjassakaan, tässä neljännessä Potterissa ei ole sanottavasti juonta ja tapauksella siis - ainakin tällaiselle ei-fanille - väliosan maku. Pelottavat kohtaukset olivat aikuiselle pelottavia, lapsi, joka kirjan muutamaan kertaan lukeneena tunsi tarinan, pohdiskeli lähinnä kirjan ja elokuvan eroja. Niinpä hän osasi vastata kysymyksiini elokuvan jälkeen. Kun ihmettelin huispauksen MM-kisojen vähäisyyttä elokuvassa, hän sanoi sen olleen kirjan tylsin osa: sadan sivun urheiluselostus ei minustakaan kuulostanut loistavalta kirjallisuudelta. Ihmettelin myös pahojen voimien hyökkäyksen motiivia juuri noihin kisoihin: sehän oli ainoa syy, miksi koko tapaus oli elokuvassa mukana. Vastaavia ihmettelyjäni lapsi osasi oikein hyvin analysoida.

Sen verran ruokailu ja elokuva uuvuttivat, että kotona nukahdin jo iltakahdeksalta herätäkseni tänä aamuna kello yhdeksältä. Tänään voisi varmaan jotain tehdäkin.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Oletko siis sitä mieltä, ettei elokuviin yleensäkään tarvitsisi olla ikärajoja?

Jari Sedergren kirjoitti...

Päinvastoin. Olen lasten ikärajojen kannalla mitä suurimmin.

Jottei jäisi epäselväksi, niin muistutettakoon, että elokuvatarkastamon määrittämät ovat sitovia: niitä on noudatettava. Ne eivät ole suosituksia.

Kun puhuin vanhempien vastuusta, tarkoitin kotioloja: siellä katsotaan enemmän ja siksi siellä on vastuutakin enemmän.

Teatterissa ikärajoja pitää valvoa, minkä hyväksyn. Mutta kyllä kertasanomisen pitää riittää, kun heillä ei sen kummempia oikeuksia asian tarkistamiseen ole. Epäkohteliaisuutta en tietenkään ota teatterin ovella vastaan, kun olen lippuni maksanut - vaikkakin Suomen Filmikamarin vuosikortilla saamallani alennuksella...