keskiviikkona, heinäkuuta 27, 2005

Sokrates ja Jeesus - pahan alku?

Pragmaattisen solipsisti - minun on aina tehnyt mieli kysyä paitsi tuosta kirjoitusvirheestä otsikossa myös sitä, mihin solipsisti tarvitsee pragmaattisuuden määrittelyynsä, mutta se on toinen juttu ja menemme siksi kolmanteen - Raunon kanssa olemme huviksemme ja haluksemme pyöritelleet pieniä kysymyksiä ja vastauksia filosofisista kysymyksistä. Minä kyselen tai kommentoin ja Rauno vastailee enimmäkseen, koska asiantuntemus menee tässä asiassa niin päin.

Ja nyt tuli kysymys Sokrateen itsemurhasta. Sanoin, että Sokrates teki mitä teki "opetukseksi muille" ja pidin sitä "surkeana perinteenä" kaikille niille - onneksi harvoille - jotka päätyvät samaan samasta syystä. Se, että Sokrates myös MI-tapaus eli moraalista integriteettiä osoittanut persoona, ts. hän eli niin kuin sanoi, jää tämän keskustelun ulkopuolelle.

"Marttyyriuden olemus tässä nyt tulee suurennuslasin alle", Rauno vastasi. "Tietenkään supererogaatio (= henkensä uhraaminen toisten vuoksi) ei voi olla mikään yleinen velvollisuus, mutta Sokrateen ja Jeesuksen tapaukset eivät olekaan tavanomaisia supererogaation ilmentymiä.

Jos he jonkun puolesta uhrautuivat, niin se oli koko ihmiskunta ja sen eettisen tietoisuuden kasvu. Ei sen enempää eikä vähempää.

Mutta joka tapauksessa - näissä Sokrateen ja Jeesuksen tapauksissa (huom! paradoksaalisella tavalla henkilökohtaisissa valinnoissa) uhrautumisen "opetuksellinen" teho ihmisten itseymmärryksen sekä valtion ja yksilön, lain ja evankeliumin välillä vallitsevan ristiriidan suhteen oli ennennäkemätöntä luokkaa.

Olkoonkin "surkea perinne", mutta mistäs löydät vaikutuksiltaan yhtä tehokkaan, jos nyt pysyttelemme edelleen tiukasti näiden kahden esimerkin puitteissa?

Eikä tässä ei tapettu yhteisön nimissä kuin kaksi ihmistä (toinen Ateenassa, toinen Jerusalemissa - sen ajan ja maailman läntisissä pääkaupungeissa), vaikka tämäkin on tietysti inhimillisesti ottaen liikaa." [Lihavoinnit ja =-merkki JS:n]

Kirjoituksestahan on helppo olla yhtä mieltä, mutta jotta ei tarvitsisi, kiinnitän huomiota Raunon rajaukseen: "jos nyt pysyttelemme edelleen tiukasti kahden esimerkin puitteissa".

Entä jos ei pysytä? Siitä seuraakin aivan muuta. Samankaltaisia supererogaatiotapauksia on maailma pullollaan: "ihmiskunta" ja "tietoisuuden kasvu" ovat poliittisten itsemurhien motiiveja aivan yleisesti. [Poliittisten itsemurhien määrä on onneksi pieni - jollei sitten lasketa erittäin löysällä määritelmällä yhteiskunnan varjopuolien - huumeet, lääkkeet, alkoholi, tupakka - vuoksi kuolevia, hoidon ulkopuolelle jääneitä ja jättäytyviä eräänlaisiksi poliittisen itsemurhan tekijän muodoksi]

Usein me emmetunne supererogaation toteuttajien nimiä, emmekä voi olla varma kirjottaisivatko Ilta-Sanomat, Seiska ja Suomen Kuvalehti Sokrateen ja Jeesuksen kuolemasta paria riviä enempää. [Sokrateen kuolemasta sentään ehkä paljastaessaan salaliiton, joka yritti houkutella häntä ulos vankilasta. "Ystävä" kertoo "syvästi järkyttyneenä", että Sokrates olisi voinut paeta! Tästä voisi tehdä vaikka meemin: paras lehtiuutinen Sokrateen tapauksesta.]

Mutta suurin osa supererogaatiotapauksista ei koskaan saavuta meidän tietoisuuttamme. Siihen on monta syytä.

Ensinnäkin moni "opetukseksi muille" itsemurhan tekijöistä on pelkkien luulojen vallassa. Hän ei lopulta tiedä mitä tekee: "opetuksen kohde" läheisestä vähemmän läheisen kautta ihmiskuntaan ei tiedä muuta kuin ihmetellä itsemurhan tekijöiden motiiveja. Siksi itsemurhan pääsyvaatimukseksi pitäisi asettaa vähintään filosofian lisensiaattityö ja parin kolmen puolueettoman asiantuntijan suositus.

Toiseksi "poliittisen itsemurhan" tekijät (esim. jotkut munkit mikä-sen-nimi-nyt-oli joka poltti itsensä Vietnamin sodan tai jonkun muun takia) jäävät nimettömäksi, vaikka itse tapahtumasta otetaan sensaatioarvo esille; vaihtoehto on se, että nimet eivät jää meidän mieleemme, niitä ei toistella uskonnollisten "marttyyreiden" nimien tapaan - hehän ovat myös tunnetuita superegoraatiotapauksia. Poliittisten itsemurhantekijöiden motiivit kuitenkin yleensä tunnetaan, ja kuten munkkien tapauksessa, jopa sivumennen julkistetaan. Vaikutus on näillä ollut varsin pieni, vaikka "sensaatio" onkin tehnyt itse tapahtuman tunnetuksi. Itsemurhan välinearvosta on tullut pääasia.

Samalla lailla itsemurhan välinearvo on esillä myös näiden viime aikaisten supererogaatiotapauksien eli Lontoon ja Sharm-al-Sheikhin itsemurhapommittajien kohdalla.

Nyt itse viesti - motiivi, poliittinen tarkoitus - jää piiloon kahdesta syystä:

1) journalistit ja heidän tiedotusvälineensä eivät niistä puhu, koska vaikeneminen on osa terrorisminvastaista toimintaa: paikalle on turha jättää poliittista julistusta, sillä niiden sisältöä ei koskaan julkisteta - me saamme vain tietää että "arabiankielisillä" sivuilla "on otettu vastuu" pommeista - siitä mitä siinä sanotaan, meille ei kerrota;
2) tekijöiden taustajoukko - jolla siis viime kädessä on hallussaan tämä "ihmiskunta" ja (uskonnollisen) "tietoisuuden" kasvu - ei menetelmästään kerro globaalisti ja kuinka voisikaan. Jo tämänkin vuoksi itsemurhapommittajien oma "ihmiskunta"-käsitys (ja eettinen ulottuvuus) sekä "tietoisuuden" kasvattaminen asiastaan jää julkistamatta.

Mutta perinteestä saamme kiittää Sokratesta ja Jeesusta - ovatko he siis tämän nyt ihmiskuntaa riivaavaan, pahana pidettävän ilmiön, alku ja juuri?

3 kommenttia:

Hanhensulka kirjoitti...

Lyhyt vastaus kummankin henkilökohtaiselta kannalta on: ei.

Molempien kohdalla tilanne oli kai se, että jälkeenjääneillä oli käsissään ruumis (jo ammoin kuollut) ja nyt piti löytää sille käyttö.

Itsemurhapommittajista olen valmistelemassa lastua omien ajatusten selventämiseksi, saatan sen jopa julkistaa.

Janne Toivoniemi kirjoitti...

Oma näkemykseni Platonista ja hänen filosofiastaan (sitähän kaikki Sokrates meille on ... loppujen lopuksi) on, että maailmasta pois kääntyminen (ideamaailma) on elämänkieltoa ja ressentimentia (kauna elämää kohtaan). Sokrateen itsemurha tässä kontekstissa on taas problemaattinen. Se taitaa olla ainoa historiallinen tosiasia, minkä Platon dialogeihinsa kirjasi. Mutta tavallaan se sopii mainiosti hänen "idealisminsa" filosofiseksi päätepisteeksi (siis käsitteellisessä mielessä). Mitä siis meille jäi Sokrateen itsemurhasta? - Platonin filosofia. Ei välttämättä se, mitä Sokrates olisi halunnut jättää jälkeensä.

Sama taitaa päteä Jeesukseen. Tässä pitää kuitenkin muistaa, että Jeesus mestattiin Rooman valtakunnan toimesta. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä tämä häpeällinen kuolema synnytti nykyisen "sankaritarinan", jota meille opetetaan kirkoissa ja uskonnon oppikirjoissa. Olisiko nykyinen riistovaltaa harjoittava juutalais-kristillinen kulttuuri sitä, mitä Jeesus olisi halunnut taakseen jättää?

Mutta toisaalta, "Elämä ei ole pelkkää hengissä selviytymistä" eräs kranaatin sirpaleisiin kuollut mielenosoittaja oli kirjoittanut banderolliinsa. Siinä on tietty totuus. Valitettavasti oman kuoleman jälkeen ei voi enää olla vastuussa siitä, mitä jälkipolvet kuolemasta kehittävät.

Pahan alku ja juuri ei taida siis olla itse kuollut henkilö, vaan ne jotka luulevat kuoleman merkitsevän jotain muuta kuin kuolemaa. Itse pysyttelen juuri tämän takana kaikessa "tällä puolen maailmaa" (immanenssi). Kaikki "tuon puoleisuus" näyttää synnyttävän "ylimaallista" pahuutta ihmisessä.

Rauno Rasanen kirjoitti...

Siirrän omaan päreeseeni kirjoittamani vastauskommentin Sedikselle hieman typistettynä myös tähän.

"Esimerkiksi Lontoon itsemurhapommittajien tarkoituksena oli tappaa ihmisiä oman ideologiansa sekä moraalinsa puolesta.

Sokrateen ja Jeesuksen intentio/motiivi sen sijaan ei ollut tappaa ketään vaan mm. osoittaa juuri se, mihin tekopyhä ja/tai dogmaattis-fanaattinen lakimoraalikäsitys pahimmillaan johtaa - tappamisen ja jopa murhan oikeuttamiseen!

Pyydän olemaan tarkkana tässä asiassa, ettei tulisi tehtyä liian "helppoja" analogiapäätelmiä.

Vihjaus siitä, että Sokrates ja Jeesus voitaisiin rinnastaa nykyajan terroristeihin on vähintäinkin provosoiva ellei peräti demagoginen veto."

***
Mutta Sedis ei ilmeisesti enää puhu samasta asiasta kuin minä, koskapa tietoisesti laajentaa keskustelun terroristeihin.

Terrorismi on ongelma sinänsä ja aion hanhensulan tavoin ottaa siihen kantaa myöhemmin.

Mutta - esimerkiksi Gandhin kohtalo on tietyssä mielessä Sokrateen ja Jeesuksen kuolemaan verrattava tapaus.

Gandhi tiesi kyllä elävänsä "vaarallisesti", koska uskonnollisesti ja nationalistisesti fanaattinen ryhmä ei pitänyt hänen rauhanomaisesta "universalismistaan."

Olisiko Gandhin ehkä pitänyt mennä bunkkeriin pakoon todennäköistä murhatuksi tulemistaan?
Nythän voidaan väittää, että hän päinvastoin aivan tietoisesti asettui suorastaan maalitauluksi ääriryhmien tappajille.

Ottaessaan näin äärimmäisen riskin, juuri häntä - ei terroristeja! - voidaan verrata Sokrateehen ja Jeesukseen.

Itsemurhako?

Tehostetaan vielä asiaa tarkentamalla lopuksi: kummaksi luokittelemme Sokrateen, Jeesuksen ja yhtä lailla myös Gandhin kuoleman: (valtio-)terrorismin seuraukseksi vai itsemurhaksi (merkityksessä: täydellinen piittaamattomuus kuoleman uhkasta)?

Nimimerkki "Vastauksesta kiitollinen."