sunnuntaina, maaliskuuta 13, 2005

Meaaaaaaaaaa!

Musta Mercedes räyskäsi 200 kilometriä tunnissa Tampereen keskustasta Asfalttiviidakkoon. Olin viettänyt neljä päivää lyhytelokuvaväen suihkuseurapiireissä, nauttinut asianmukaiset aamushampanjat, ajanut limusiineillä ja viettänyt harvat vapaat hetket Jameson Clubilla maistelemassa hienoja viskejä.

Taksinkuljettaja puristi rattia rystyset valkeana. Minä naukkasin taskumatistani sitä kaikkein hienointa viskiä, työnsin pääni ulos ikkunasta välittämättä 25 asteen pakkasesta ja huusin ilmoille raivoisaa kutsuhuutoa. "Meaaaaaaa."

Päivä oli sujunut tavanomaisesti. Istuin elokuvainstituutioiden illanvietossa naisohjaajien ja blondahtavien ja brunetoituneiden filmitähtösten pöydässä. Huoneessa ei tarvittu valaistusta, sillä säärissä oli säihkettä ja silmissä tähden valo. Tytöt keskustelivat kauneudenhoidosta ja pohtivat mitä ihmiselle tapahtuu, kun 23 vuotta tulee täyteen. Olin saanut sanan sijan, ja juuri kertomassa huomioistani kasvojen merkityksestä nykyiselle elokuvantekemiselle, kun kännykkä hälytti. Näytti että se tärisisi jotenkin tavallista lujemmin. Hopeinen simpukka oli ilmiselvästi levoton.

Taitoin kännyn korvalle, ja ennen kuin ehdin ähkäistä nimeäni karhean seksikkäällä puhelinpalveluäänelläni, infernaalinen meteli murskasi kuuloluuni. Puhetta ei kuulunut, vain teräsmurskaamon äänimassaa. Se jatkui 15 sekuntia ja lakkasi. Sama toistui tovin kuluttua, vaikka nyt olin valmis vannomaan, että joku yritti sanoa jotakin. Puhelu katkesi ennen kuin pääsimme puusta pitkään.

Kolmannella kerralla en enää kestänyt, vaan karjaisin ravintolasalillisen filmiväkeä hiljaiseksi tyylipuhtaalla 150 desibelin leo-eläin-huudolla.

"Hiljaaaaaaa!"

Väki lakosi suojaan pöytiensä taakse, eikä edes maiskutusta kuulunut punaviinilasien reunoilta.

"Mea täällä", olio sanoi tavalla, joka sai hunajan valumaan korva-aukostani. "Olen Asfalttiviidakon karaokessa. Oletko kiinnostunut."

"Pidä linja auki", huusin. Ryntäsin ravintolasta ulos.

Olinko kiinnostunut? Haluaisinko rakentaa Kiinan muurin? Matkustaa Turistin kanssa aurinkosaarille kokkauskurssille? Lentää Atlantin yli purjelentokoneella? Vierailla Kilimandzarossa lumimiehen baarissa? Koskettaa nenälläni Pipsan nenää intiimisti keskustan hämyisessä baarissa? Tehdä sinunkaupat Kysyn Vaanin kanssa?

Otin toisella kännykälläni yhteyden armeijan tiedusteluun. Se selvitti Mean puhelun lähtöpisteen kahdessakymmenessäseitsemässä sekunnissa.

Kadulle päästyäni 32 sekuntia puhelusta vedin esiin aseen, jota käyttämällä pysäytin ensimmäisen taksin. "Moro! Asfalttiviidakkoon." Tehostin matkankäynnin nopeutta napsauttamalla varmistimen pois päältä.

Hetkeä myöhemmin olin moottoritiellä 200 kilometriä tunnissa ajavassa maksullisessa kulkuvälineessä kertomassa tarinaani. "Tuntematon nainen, jota en ole koskaan tavannut, ja jonka ulkonäöstä minulla ei ole tietoakaan, haluaa tavata minut Asfalttiviidakossa."

Moromiehen rystyset valkenivat ja huuli kävi tiukaksi. Määräsin hänet raportoimaan Asfalttiviidakon erikoispiirteet. Mies ehti kuuden minuutin matkan aikana kertoa olennaiset piirteet alueesta. Sain tiedustelusta satelliittikuvat. Tarkistin ampuvan kynäni kunnon.

Asfalttiviidakon keskuspisteen ohitettuaan taksi kaarsi lumi naristen syrjäiselle, hieman pelottavalle pikkukujalle, joka sopi kuin nyrkki silmään visioon, jossa siirtomaa-Suomesta muuttaneet onnettomat myyvät onnekkaammalle toverilleen kaalinpäitä, karjalanpiirakoita ja puuvuolloksia. Moromies sanoi ottavansa osaa.

Ravintolan ikkunoista oli vaikea nähdä sisään. Paikan mustiin pukeutunut johtajatar näki taksin tulon ja asteli ovelle vastaan kasvoillaan uhmakas ilme. Työnsin hänet syrjään hellästi mutta päättäväisesti. Vastassa oli pahempi uhka, savu, jota piti leikata machetella.

Sisällä asetuin tanssilattian keskelle hajareisin, nykäisin kolmekymmensenttisen kuubalaisen sikarin esiin. Sytyttäessäni sitä katsoin vaivihkaa ympärilleni.

Punaisiin tanssikenkien piikkien takaa paljastui jumalatar, joka istui sohvalla pitkää imukesavuketta poltellen. Hän oli pukeutunut silkkiasuun, joka paljasti monen mielestä liikaa. Tiedustelussa minua oli usein varotettu hunaja-ansasta. Tämä näytti sellaiselta.

Hänen vieressään istui mies, joka ulkonäöstään päätellen oli entinen legioonalainen ja puolentusinaa isäntää jo menettänyt henkivartija. Eikä mies vain istunut, vaan piteli jättiläismäistä kättänsä Mean lanteilla tavalla, joka olisi suututtanut minua, mikäli en olisi ollut aivan vieraassa paikassa.

Nähdessään minut Mea irtaantui palkkasoturin otteesta. Hän kiirehti luokseni keinuvin askelin, laittoi vasemman kätensä rintani päälle, oikean sormenpäät niskahiuksiini, nousi varpailleen ja suuteli pitkään, hartaasti ja ehdottoman vaativasti.

"Mea", murahdin miehekkäästi. "Sedis", hän sanoi ja käpertyi syliini. Enempiä sanoja ei tarvittu, kannoin hänet baarituolille ja tilasin pullollisen käsin viilennettyä shampanjaa.

Köyhempi karaokekansa ympärillämme taputti satunnaisten bloggaajien sadunomaiselle kohtaamiselle yksimielisen oloisena, lukuunottamatta hämyisen pylvään taakse sijoittunutta perusvihamielistä kanta-asukkia, joka työnsi kätensä povitaskun seutuville.

Freeze-katseeni sai hänet kuitenkin lopettamaan eleensä puolitiehen ja mies puikahti ulos ennen kuin ehdin miettiä seuraavaa askelta.

Ja miten olisin voinutkaan. "Sedis, ihanaa että tulit", tämä blondien kuningatar, jolle nahkaliivit ja venusmaiset lanteet eivät tee oikeutta.

"Niin minustakin, sillä tiedän, että moni on yrittänyt ja vain harva onnistunut", sanoin vaikka punaisen tanssikengän piikkikorko painoi lujasti jalkapöytääni. "Sinä olet ensimmäinen", hän sanoi ja ilman savuverhoa olisin voinut vannoa, että hän punastui.

Kolmea tuntia myöhemmin olimme laulaneet keskeiset aariat, tanssineet pöydällä, jonka kaadoimme kreikkalaishenkisesti kuten kumosimme myös lukuisan joukon maljoja. Ennen muuta nojasimme otsat yhdessä ikuisia aforismeja muistellen.

Mean henkivartija piti karaokekansan syrjemmällä silloin, kun he halusivat tuoda pöytää pieniä lahjoja, olutta, tupakkaa, ruusuja ja joskus vain ystävällisiä sanoja ja hymyjä.

"Meille, teille vai halpaan hotelliin", Mea kuiskasi minulle puolen yön lähestyessä.

Katsoin kelloani. Minulla oli enää viisi minuuttia aikaa ennen kuin muuttuisin kurpitsaksi.

"Törmäillään", sanoin ja sipaisin sormenpäälläni hänen kaartuvia hiuksiaan samalla, kun taksi ajoi näyteikkunan läpi ravintolasaliin jarrut kirskuen.

Se oli tuttu moromies - tiedättehän sen ärrän. "Takaisin kaupunkiin."

Ajamme 220 kilometria tunnissa moottoritietä ja minä juon tuskaani kulauksen parasta viskiä. Pullo luiskahtaa kädestäni ja huulilta lerpsahtaa sana kuin penkkaan syöksyvä ohjattava mäkikelkka, tuo mystinen "Rosebud".

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Voih Sedis...*punastuu*

En ole vieläkään koskaan kuullut sinun laulavan ;)