lauantaina, joulukuuta 11, 2004

Espoolaiset naiset

Espoon naiset olivat Marian perään. Sen huomaa komean kivikirkon seinien ja holvien maalauksista. Naisille tärkeä Marian palvonta näkyi myös kirkon vanhoissa lasimaalauksissa, joissa hänet kuvattiin sylissään Jeesus-lapsi. Naiset osallistuivat kirkollisiin menoihin ahkerasti, olihan kirkko lähiympäristöineen verkkavauhtisen sosiaalisen elämän keskus. Siitä arkeologien kaivettavaksi on jäänyt koko joukko helmiä.

Seurakunta oli naisille tärkeä sosiaalisen elämän keskus kodin piirin ulkopuolella. Vain synnytyksen jälkeinen "epäpuhdas tila" eristi naiset muutamiksi viikoiksi seurakuntaelämästä.

Kotona perheen valtasäännökset olivat selviä. Hääyön jälkeen mies oli vaimonsa edusmies. Naista ei voitu haastaa käräjille, hän ei saanut vannoa valaa, eikä häntä voitu tuomita lainsuojattomaksi. Siten maanlait keskiajalla määräsivät.

Eikä siitä periaatteesta luovuttu hevin. Edusmiehyyden alainen nainen saattoi hoitaa valtion tai kunnan virkaa aina vuoteen 1930 saakka vain, jo avuomies sitoutui vastaaman naiselle virassa uskotuista varoista.

Vuoden 1926 virkakelpoisuuslaissa, joka oli osin voimassa vuoteen 1975, naisilta kiellettiin erityisesti johtavat virat. Niihin vaadittavia ominaisuuksia kun löytyi mukamas vain miehiltä.
Naimaton nainen oli holhottava olento, jonka elämän ehdot sanelivat suku, perhe ja perinnäistavat. Oikeudessakin naimattomasta naisesta vastasi naittaja. Näin elettiin Espoossakin. Keskiaikaisen uudisasutuksen myötä Espooseen oli syntynyt maanviljelyksestä elantonsa saava talonpoikaisväestö.

Naittajanvalta kumoutui lainsäädännössä lopullisesti 1800-luvun lopulla.
Keskiajan naisen taakka helpottui, kun perhe asettui paikalleen, vaikka elättääkseen peltoviljely vaati kyllä molempien sukupuolien täyden työpanoksen. Kaskettaessa oli tarvittu enemmän raakaa voimaa, eikä naapuriapua ei välttämättä ollut saatavilla kuten kylässä elellessä. Kaskiviljelykulttuuri eristi ihmiset toisistaan.

Naisetkin rahan makuun

Kustaa Vaasan ajan (1523-1560) tehostunut kruununhallinto merkitsi oikeudenkäytön täsmentymistä. Suvun merkitys väheni. Sen korvasi perhe, jossa aviomies, vaimo ja lapset muodostivat taloa viljelleen ruokakunnan. Vaikka ratkaisevia kriteerejä olivat ikä, sukupuoli ja siviilisääty, nyt myös naiset saattoivat periä kiinteää maaomaisuutta. Se merkitsi riippumatonta asemaa monille leskille. He saattoivat tehdä kauppoja, hoitaa omaisuutta ja valvoa lastensa etua.
Espoon nuoret naiset saivat töitä 1550-luvulla perustetussa kuninkaan karjakartanossa. Kartanoon palkattiin seitsemän navettatyttöä ja useita piikoja. Työpalkka annettiin rahana. Se oli omaa rahaa. Kolikkoa saattoi testata kulmahampaiden välissä. Rahalle se varmasti maistui ensimmäisestä puraisusta lähtien.

Vaikka lainsäädäntöä oli itse asiassa kiristetty monet lesket hoitivat omaa talouttaan 1600-luvulla. Esimerkiksi Morbyn kylässä Lammansin Elisabeth Erikintytär, Mickelsin Margareta Jakobintytär, Nybyn Anna Erikintytär sekä Teiransin Elisabeth Mårtenintytär hoitivat talojaan kuolmaansa saakka tai sitten he jossain vaiheessa luovuttivat tilan isäntäkelpoisiksi tulleille pojilleen. Nuorten naisten ratkaisu vastaavassa tilanteessa oli usein pikainen avioliitto.
Naiset saivat toimia itsenäisesti, koska toimet eivät uhanneet yhteiskunnan eivätkä sukupuoltenkaan valtasuhteita. Naisten suhteellinen itsenäistyminen ei merkinnyt välttämättä muutosta maaseudun köyhissä oloissa. Kun kruunulla ei ollut etuja valvottavaan, sai asiat ratkaista tapaoikeus.

Aina naiset eivät selviytyneet. Lahnuksen viiden talon kylässä Beata Perintytär ryhtyi hoitamaan leskenä Mestersin taloa, mutta talonpito kävi hänelle liian raskaaksi. Lapset olivat vielä pieniä eikä heistä ollut apua talon töissä. Kun sitten päälle iskivät vielä verorästit, hän päätti maailman menoon kyllästyneenä jättää talon "jollekulle toiselle".

Vielä pahempaakin sattui. Surullisia olivat Makasissa asuvan Karin Mattsintytär-nimisen lesken viimeiset ajat. Hän kuoli nälän ja kulkutaudin aina vaaralliseen yhdistelmään suurten nälkävuosien aikana vuoden 1697 keväällä. Sukulaiset ja naapurit eivät panneet hänen ruumistaan edes kirstuun vaan "koirat olivat sitä syöneet ja raahanneet perässään pitkin mäkeä". Läheisiä rangaistiin sakoilla, sillä vainajia piti kunnioittaa.

Naisten työt

Naisen asema määräytyi pitkälle sen mukaan, mihin säätyyn hän sattui kuulumaan. Varsinkin 1700-luvun jälkipuolella - se oli kehittyvän kartanotalouden aikaa - monet kartanonemännät valvoivat ja ohjasivat kartanon naispuolisten työntekijöiden uurastamista.

Kartanoissa liinavaatteet lisääntyivät 1700-luvulla ja muutenkin sisustukselle pantiin painoa. Käsitöissä kunnostautuneet naiset saivat varmaan töitä Espoon kartanosta, jonka alueella oli "käsityötalo". Siinä oli iso tupa ja kaksi kamaria.

Kehruu ja kudonta ovat kaikkina aikoina olleet tärkeimpiä kotiteollisuuden aloja. 1800-luvun alkupuolella annettujen keisarillisten tiedonantojen mukaan niissä kunnostautuneille naisille jaettiin palkkioita. Mutta jo sitä ennen Espoon seurakunnan Rouwasväki ja Rahwaan naiset olivat ehtineet suosittaa Keisarilliselle Talousseuralle pappilassa kehruutöitä tehneen Anna Ulrika Stenströmin palkitsemista.

Myös torpparilaitoksessa työt oli jaettu sukupuolen mukaan, miesten töihin ja naisten töihin. Espoossa oli 1900-luvun alussa yli 80 torppaa. Niistä puolet sijaitsi Espoon pohjoisosissa, missä suomenkielinen asutus oli vankinta. Torppakontrahdeissa oli tarkoin sovittu talolle tehtävät nais-ja miestyöpäivät.

Yhteisen hyvän puolesta

Pienimuotoista teollisuutta syntyi Espooseen 1860-luvulta lähtien. 1800-luvun lopun yhteiskunnalliset kysymykset ja työväen asema kiinnostivat Träskändan valtiatarta ja pitkäaikaista omistajaa Aurora Karamzinia, joka kuului työväenliikkeen ns. wrightiläisellä kaudella jäsenenä Helsingin työväenyhdistykseen.

Työväenyhdistyksiä syntyi Espoonkin alueelle useita. Koko maan politiikkaan vaikuttanut Martta Salmela oli mukana 1911 perustamassa Leppävaaran Albergan työväenyhdistystä. Järjestötoiminta aktivoitui 1917 ja Espoon työläisnaiset olivat mukana sisällissodan aikana erilaisissa huoltotehtävissä. Espoossa ei kuitenkaan muodostettu naisten aseellisia sotilasosastoja niin kuin Helsingissä.
Vuonna 1919 järjestetyissä kunnallisvaaleissa äänioikeus oli ensimmäistä kertaa yleinen ja yhtäläinen. Espoon kunnanvaltuustoon valittiin sosiaalidemokraateista rouva Elsa Manninen Grankullasta. Porvarillisista puolueista valittiin kaksi naista, opettajatar Ida Forsberg ja neiti Thyra Gahmberg.

Talvi- ja jatkosodassa Espoon kaltaisessa maalaispitäjässä ruoka riitti paremmin kuin suurissa kaupungeissa. Sodan aikana naiset tekivät monia perinteisesti miehille kuuluneita töitä. He osallistuivat maanpuolustukseen mm. ilmavalvojina. Myös lottajärjestö ja työläisnaisliitto lähestyivät toisiaan huollon järjestelyissä.

Sodan jälkeen Espoon elinkeinorakenne muuttui nopeasti. Uusia asuma-alueita nousi tiuhaan 1950-luvulle tultaessa. Espoo kuuluu niihin kuntiin, jotka kaupungistuivat hyvin lyhyessä ajassa. Tietenkin se vaikutti naisten elämään.

Sodan jälkeen naisten poliittinen toimeliaisuus on myötäillyt pienellä viiveellä naisten työssäkäyntiä. Naisten palkkatyö yleistyi Espoossa etenkin 1960-luvulta lähtien.
Vuoden 1972 vaaleissa naisten osuus kunnanvaltuutetuista nousi vajaasta viidenneksestä yli neljännekseen ja neljä vuotta myöhemmin neljä kymmenestä oli naisia. Nykyään Espoon valtuustossa istuu nafti enemmistö naisia.

Naisedustajien määrän myötä naisvaltuutettujen ammattirakenne monipuolistui. Enää 1970-luvulla naisvaltikkaa eivät käyttäneet vain opettajattaret ja työläisnaiset. Varsinkin 1980-luvulla poliittisten naisjärjestöjen rinnalle on noussut uusia naisyhdistyksiä. Niitä versosi erityisesti feminismin rihmastoista.

Verrattuna Helsinkiin Espoota on pidetty perhemyönteisenä kaupunkina. Espoo oli vielä 1950-luvulla maalaiskunta, jonka arvomaailma oli perinteinen. Myös puutarhakaupunki-ideologiaan kuului perheen merkityksen korostaminen. Espoolaiset suosivat jonkin verran enemmän perhepäivähoitoa kuin helsinkiläiset. Sitä paitsi espoolaiset eroavat harvemmin kuin helsinkiläiset. Voisiko se olla vain sattuma, varsinkin kun naimattomuus on sekin harvinaisempaa Espoossa. Kaiken kaikkiaan Espoon naisten elämä on modernisoitunut: naiset tekevät entistä itsenäisemmin omaa elämäänsä koskevia päätöksiä.

[Kirjoitettu yhdessä Eva Packalénin kanssa vuonna 1999]

Ei kommentteja: