Columbia Lady

Columbia Picturesin symboli on toogaan pukeutunut vaalea nainen, joka pitää oikeassa kädessään ylös kohotettua soihtua. Symbolin historia ei selviä Columbia Picturesin – nykyään osa Sony-yhtiötä – arkistoista. Eniten on keskusteltu siitä, kuka toimi mallina kuvaa kehiteltäessä.

Ensimmäinen logo on jo vuodelta 1924, mutta elokuvissa kuva esiintyy vasta vuonna 1934. Elokuva oli Frank Capran It happend one night (Tapahtui eräänä iltana). Alun perin Columbia Lady oli kiehtoutunut Yhdysvaltojen lippuun, mutta 1960-luvulla se korvautui pelkällä laskoksittain asetetulla kankaalla. Vuonna 1993 Ladya laihdutettiin hieman, taustalle piirrettiin vahva pilvikenno ja ilmettä muutettiin vähemmän kovaksi.

Usein on väitetty, että alkuperäinen malli oli ohiolaissyntyinen Evelyn Venable (1913-1993), joka näytteli sivuosatähtenä elokuvassa Death Takes a Holiday (1934). Venable jätti elokuvan kun hänestä tuli UCLA:n professori klassisissa kielissä (kreikka ja latina). Itse hän on kieltänyt poseeranneensa logoa varten, vaikka hän tekikin joitakin elokuvia Columbialle ja myönsi, että yhtiön taiteilijat olivat kyllä saattaneet useinkin nähdä hänet kulkemassa studiolla. Evelyn Venable on tunnettu myös äänestään, sillä hänen äänensä on Pinocchio–elokuvan (1940) Blue Fairy.

Kaksi vähemmän tunnettua ehdokasta on myös tarjolla. Mykkäelokuvien komedienne Viola Dana (1897-1987), brooklyniläissyntyinen ruskeaverikkö, joka oli aloittanut uransa tyttönimellään Flugrath 1913 Broadwayllä siskonsa Shirley Masonin kanssa. Näytelmän Poor Little Rich Girl pääosa teki hänestä elokuvatähden, teini-ikäisenä hän oli Edisonin studioiden tähti, ja sieltä löytyi myös aviomies, Edisonin johtaja John H. Collins. Elokuvat Children of Eve (1915), Cossack Whip (1916) ja Blue Jeans (1917) eivät kuitenkaan olleet suuria menestyksiä.

Collins kuoli influenssaepidemiassa 1918 eikä Violan epäonni jäänyt siihen, sillä kahta vuotta myöhemmin hänen poikaystävänsä, stunt-lentäjä Omar Locklear kuoli lento-onnettomuudessa elokuvaa tehdessään. Tähteys alkoi kuihtua vuoden 1928 tienoilla, vaikka hän tekikin hienon roolin Frank Capran ensimmäisessä Columbia-elokuvassa That Certain Thing (1928).

Äänielokuvan tultua tuottajat päättelivät, että Violan ääni ei sopinut yhteen hänen kasvojensa kanssa. Hän jatkoi esiintyjänä vaudevillessa, kunnes vetäytyi kodin rauhaan lännenelokuvatähden ja –stuntin ”Lefty” Flynnin vaimona. Julkisuuteen hän palasi 1970-luvulla, kun Edisonin vanhat filmit löydettiin – selkeämuistisena hän on esiintynyt useissa vanhoja aikoja muistelevissa televisiosarjoissa.

Yksi ehdokas on yksi kuuluista Ziegfield Follies -shown tyttö San Antoniosta Teksasista, Claudia Dell (1909-1977), joka oli oikea ”platinablondi”. Hänen uransa alkoi 1930-luvulla hyvin, mutta vuosikymmenen lopulla ja seuraavalla vuosikymmenellä tarjolla oli vain pienempiä rooleja. Dell saapui Hollywoodiin äänielokuvan varhaisessa vaiheessa, ja teki tärkeän debyytin elokuvaan pääroolissa elokuvaan Sweet Kitty Bellairs (1930), jonka Alfred E. Green ohjasi, ja jossa oli mukana mm. Walter Pidgeon.

Mutta seuraava elokuva Regency romance – operetti ilman musiikkia - ei menestynyt, vaikka siinä oli lisänä ”two-strip Technicolor” (kahden - punaisen ja vihreän - filtterin avulla toteutettu värielokuva, olemassa vuodesta 1922 lähtien). Edes rooli Al Jolsonin vastanäyttelijänä Alan Groslandin ohjaamassa elokuvassa Big Boy (1930) ei auttanut häntä urallaan. Warner Bros. pudotti hänet listoiltaan ja hän löysi itsensä Köyhyysjonosta (Poverty Row = tarkoittaa vanhan Hollywoodin independent-studioita) anomasta mitä tahansa roolia elatuksekseen.

Hän onnistui ponnahtamaan Universalille, jossa hän teki elokuvan Destry Rides Again (1932) Tom Mixin kanssa, joka oli ensimmäinen neljästä B-westernistä. Sen lisäksi Dell oli myös nimellinen sankaritar hyvin halvassa toimintasarjassa, Harry Revierin ohjaamassa elokuvassa The Lost City (1935).

Dell sai pieniä rooleja vuosikymmenen lopun elokuvissa, ja esiintyi vielä 1940-luvullakin Phil Rosenin Monogram-yhtiölle ohjaamissa Charlie Chan –elokuvissa Black Magic (1944) ja Call of the Jungle (1944). Claudia Dell erosi teatteriagenttimiehestään Edwin Stiltonista, ja ryhtyi kauneusalan liikkeeseen reseptionistiksi, mutta oli mukana vielä television alkuaikojen draamoissa.

Aikakauslehti ”People” kirjoitti vuonna 1987 löytäneensä 1930-luvun alun sopimusnäyttelijän, joka sanoi poseeranneensa kuuluisassa kuvassa. Tuolloin 71-vuotia Amelia Batchler sanoi, että hänet oli kutsuttu erään kerran Columbia Picturesin johtajan Harry Cohnin luo. Teksasilainen vaaleaverikkö tunnetaan kauniista käsistään, jotka olivat usein lähikuvissa, mutta varsinaisia rooleja hän ei saanut ajoittaisista välähdyksistä huolimatta.

Batchler kertoi Cohnin pyytäneen, että hän menisi pukuhuoneeseen ja pukeutuisi vaatteisiin, jotka hänelle annettaisiin, sillä paikalla oli italialainen maalari, joka sitten maalaisi hänen kuvansa.

”Seisoin mallina kolme päivää, seitsemän kahdeksan tuntia päivässä… Soihtu tehtiin kevyestä materiaalista, jonkinlaisesta paperimassasta, mutta käteni väsyi sen pitämisestä niin, että kerroin taiteilijalle pyörtyväni.”

Batchler sai lopulta lavastemiehen pudottamaan vaijerin katosta, johon soihtu sitten kiinnitettiin. Batchler otaksui, että maalausta olisi käytetty jossakin tulevassa elokuvassa, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, että Columbia Pictures alkaisi käyttää sitä logonaan, ennen kuin hän näki sen valkokankaalla.

Batchler sanoi myös, että muutamaa viikkoa myöhemmin, kun hänen sopimuksensa oli taas uusittava, hän sai potkut, koska oli kieltäytynyt Cohnin vaatimuksesta ”viihdyttää” joitakin teollisuuden pohatoita.

Batchler meni naimisiin, työskenteli näyttelijäkouluttajana ja kiinteistöalalla aviomiehensä kanssa.