Kauhufilmien filosofisia ulottuvuuksia etsiessäni törmäsin (pitkästä aikaa) sivustoon Film-Philosophy, jossa on kootusti erilaisia elokuvan ja filosofian suhdetta käsitteleviä linkkejä esittelevin kommentein varustettuna.
Sieltä löysin linkin hankkeeseen, johon minutkin on viime keväänä värvätty kirjoittamaan: CINEMA and the Swastika. The International Expansion of Third Reich Cinema (1933-1945).
Tarkoitukseni on kirjoittaa tähän kirjaan artikkeli saksalaisen elokuvan merkityksestä ja vaikutuksesta Suomessa 1930-1940-luvuilla. Saksalaisen elokuvan nousu ajoittuu Suomessa 1930-luvun puoliväliin ja sen jälkeen - amerikkalaisten ykkösasema ei syrjäytynyt silti edes sotavuosina, jolloin saksavetoinen elokuvapolitiikka synnytti Suomessa filmiriidan - ts. elokuva-alan toimijoiden jakautumisen saksalais- ja amerikkalaisorientoituneisiin - ja sitä symboloineen angloamerikkalaisen elokuvan boikotin, joka tietysti kaatui omaan mahdottomuuteensa sodan loppua lähestyttäessä. 1920-luvun lopussa ja 1930-luvun alussa kansainvälinen lama romautti markkinat - se tiesi Suomessakin elokuvayhtiöiden konkursseja. Kun sitten äänielokuvan tulo lisäsi kustannuksia, tilanne vaikeutui ratkaisevasti. Vasta verouudistus 1933 paransi tilannetta. Lamaan liittyivät myös valuuttasäännöstelyn tapaiset kauppaa estävät tekijät: Saksa oli pois pelistä. Vasta 1933 lähtien elokuvaan liittyvät kaupan muodot pääsivät esille uudestaan, vaikka kyllä yhteistyötä oli tehty 1932, esimerkkinä Morgenrot (1933), jonka sukellusveneet ovat suomalaisia armeijan sukellusveneitä Suomenlinnan vesistöllä.
Englantilaisen vaikutuksen saksalaiset onnistuivat syrjäyttämään sekä määrällään että laadullaan: saksalainen Kulturfilm-liike oli tuottanut saksalaista kulttuuria esiin tuoneen lyhytfilmiohjelmiston jo vuodesta 1919 lähtien ja natsien tultua valtaan se valjastettiin tehokkaaseen kulttuuripropagandaan. Suomeen tuotujen näytelmäelokuvien ohella saksalaiset antoivat lyhytfilminsä ilmaiseksi elokuvateatterinomistajien käyttöön. Se kelpasi suomalaisillekin oikein hyvin. Britit saattoivat talvisodan alla vain tuskastella, kuinka vähäiseksi jäivät heidän ponnistelunsa omaan maansa tunnetuksi tekemisessä tämän saksalaisrynnäkön rinnalla. Saksalaisen kulttuuripropagandan tekemisessä suomalainen verojärjestelmä tuki tällaisten kulttuuri- ja opetustarkoituksiin sopivan lyhytelokuvan käyttöä.
Mielenkiintoista on että saksalaisen kulttuurin vaikutuksesta väitöskirjan aikoinaan tehnyt Brita Hiedanniemi jätti elokuvan teoksestaan huomiotta, vaikka hänelle oli siitä huomautettu, kertoi elokuvatarkastamon aiempi johtaja Jerker A. Eriksson minulle kerran.
Näin artikkelini pääalueet alkavat olla kasassa:
1) Yleinen määrälliseen pohjaava tarkastelu: saksalaisen elokuvan merkityksen kasvu suomalaisilla elokuvamarkkinoilla tilastoin osoitettuna. Tähän yhteyteen myös rakenteiden (sensuuri, verotus) kuvaus ja merkitys. Sisällöllinen tarkastelu: kulttuuri- ja opetusfilmien merkitys elokuvien alkukuvina. Kontekstuaalinen tarkastelu: verotus- ym rakenteelliset tekijät (äänielokuvat, elokuvien hinnat, saatavuus, markkinointikoneisto) - kaikilla aloilla ei onnistuttu: esimerkkinä saksalainen uutisfilmi, jota Ufa yritti maahan tuoda, mutta jaksoi vain pari vuotta. Siinä yhteydessä Suomessa vieraillut Ufan johto antoi hauskoja lausuntoja elokuviensa "epäpoliittisuudesta". Niinpä. Aiheesta ei ole ennen kirjoitettu.
2) Kulttuuri- ja elokuvasuhteiden kehittyminen elokuvateollisuuden tasolla ja niiden poliittinen merkitys. Huippukohtana jatkosota, jonka aikana elokuvallinen yhteistyö on tähänkin mennessä jäänyt minun kirjoitettavakseni - minkäänlaista perinpohjaista tarkastelua ei ole tehty, vaikka jotkin sivut väitöskirjassani tähänkin toki viittaavat.
3) Saksalaisen sotapropagandan merkitys, laatu; sen vaikutus ja suomalaisen sensuurin toimet saksalaista elokuvaa kohtaan (tietysti vertaillen amerikkalaiseen). Tässä olen ollut käytännössä ainoa kirjoittaja Suomessa tähän asti. Pirkko-Liisa Niemisen lisensiaattityössä Jyväskylään on hieman sivuttu asiaa.
4) Filmiriita: saksalaisorientoituneen Suomen Filmiliiton ja amerikkalaisorientoituneen Suomen Filmikamarin tarina. Siitähän ovat kirjoittaneet perustarinan aiemmin elokuvaneuvos Kari Uusitalo ja tarkentanut ja laajentanut (amerikkalaisiin lähteisiin pohjaten) minä.
5) Lyhyt katsaus sodan jälkeiseen tilanteeseen (mm. saksalaisen omaisuuden takavarikoiminen ja siirtyminen Neuvostoliiton haltuun) ja maininta saksalaisen elokuvan paluusta suomalaisille markkinoille, minkä Pariisin rauhansopimus (1947) teki mahdolliseksi, sillä sensuurin mahdollistanut Tasavallan suojelulaki kumottiin ja suomalaisten hallussa olleet saksalaiset elokuvat tarkastettiin uudelleen. Tästä ainoa kirjoittanut vahvalla lähdepohjalla (Saksa, Yhdysvallat, Suomi) tähän mennessä olen minä, vaikka Uusitalo on joitakin yksityiskohtia toki tuonut esille aiemminkin Suomen elokuvahistoriaa eri muodoissa kirjoittaessaan.
Tulipahan tämäkin suunnitelma kirjatuksi: paremmin se tässä on kuin se mitä kirjan toimittajille aikoinaan lähetin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti