Siitä on kysymys. Dead line uhkaa. Olen myöhässä ainoastaan pari kuukautta. Se on enemmän kuin tavallisesti.
Olen huomannut, että kun minua ruvetaan painostamaan, asia menee entistä kinkkisemmäksi. Jatkuvan omatunnon kipristelyn sijaan tulee uhmaa vastustaa painostusta. Eikä se sitä kirjoitushanaa aukaise. Ainakaan aina. Joskus asia on niin "hyvä", että sitä sen vuoksi repeää.
Dead lineen liittyy myös ihmetystä. Viime aikoina on nimittäin yleistynyt se tapa, että monet jopa ilmaista tai käytännöllisesti katsoen ilmaista kirjoitusta vinkuvat kuvittelevat olevansa työnantajia, joilla olisi ilmeisesti sisäänrakennettu oikeus hyppyyttää kuviteltua työntekijäänsä mielin määrin.
Tämä perustuu tietysti siihen, että he todellisina työnantajina ajattelevat työntekijöistään niin. Hyppyytyskoneina. Käskyläisinä. Alaisina fyysisesti ja moraalisesti.
Se on esimerkki maailman muuttumisesta takaisin siihen käskytysjärjestelmään, josta luultiin jo päässeen pois. Tai minä luulin. Sellaista vastaan pitää uhmaa osoittaakin.
Se mikä dead linessä ahdistaa, voidaan työntää syrjään. Kyllä se omatunnon kipristely saa riittää.
[Tänään pitäisi tulla tietoa viime viikon kokeista. Että onko sillä syöpä.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti