Televizorista tulee karaoke-ohjelmaa, dokumentti karaokelaulajista. Karaoke on tärkeä sosiaalihistoriallinen tekijä, viides suomalaisten ravintoloiden historiassa. Ensimmäinen oli kieltolain päättyminen (5.4. 1932 klo 10), toinen keskioluen vapautuminen, kolmas naisten pääsy ravintoiloihin yksin, neljäs pakollisen portsarin katoaminen ja viides karaoken saapuminen Suomeen. Jos joku kriitikko nyt naputtaa pizzan puuttumisesta listalta, niin korostan muutosten olevan rakenteellisia. Karaoken myötä ravintolassa sai nyt laulaa, syödä sai ennen pizzaakin.
Näyttää olevan kuvaa Helsingin Pataässästä ja Järvenpään Koboltista. Näemmä karaokekokemus ja filosofia on universaalia, koska voin allekirjoittaa kaiken mitä haastateltavat sanoivat. Mutta miten Pataässästä on saatu noin hyvä saundi ulos: se ei ole tavallista.
Mutta yksi asia oli tekijöiltä unohtunut. Ulkopuolinen asenne. Karaoke on alaluokkainen ilmiö, joka laskee sosiaalista statusta. Kuten ohjelmassakin todettiin, ne jotka käyvät karaokessa, tietävät että se ei ole totta. Siellä käy pääjohtajia, johtajia, dosentteja, tohtoreita ja pilvin pimein ammattitaitoista ja yhteiskuntakelpoista väkeä. Mutta ne jotka eivät karaokessa käy, ajattelevat sen olevan jotakin ei-kunnon-kansalaiseksi-tekevää. Siksi monet kieltäytyvät tulemasta karaokeen. Heidät on siis sinne väkisin raahattava!
Yöllä neljä vuorokautta tupakoinnin lopettamisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti