Gladiaattoriksi marraskuussa

Menimme naimisiin kahdeksan vuotta sitten. Sovimme häämatkasta ja kohteeksi valikoitui Rooma.
Se oli vaimon ehdotus. Hän oli opiskellut Roomassa, asunutkin lähes vuoden. Opintojen vuoksi matka lykkääntyi. Myöhemmin matkan esteenä oli jonkun vuoden kestänyt krooninen rahapula. Rahatilanteen parannuttua tuli muita syitä, työesteitä. Kun nekin lakkasivat huomasimme, ettemme voi ottaa yhtä aikaa lomaa. Kyse oli siis eräänlaisesta lomaesteestä. Lapsen kesävalvonta piti järjestää jotenkin koulun lomien ajaksi.

Teimme kompromissin. Matkustimme spontaanisti häämatkalle Porvooseen. Koska olimme käyneet aiemmin Lahdessa, eikä vaimo silloin suostunut nousemaan 30 asteen helteessä ohjelmavirtamuseoon hyppyrimäen vierelle, kieltäydyin minäkin menemästä J. L. Runebergin kotitaloon. Katseen vaihdot olivat ikimuistoisia, niin kuin häämatkalta odottaa sopii. Emme unohda sitä ikinä.

Paluumatkalla Porvoosta Helsinkiin veneellä lapsi kaatoi oluttuopin vaaleille housuilleni. Vietin suurimman osan matkasta veneen kannella, joka oli tihkusateesta liukas. Siten ummehtuneen oluen tuoksu ei häirinnyt kanssamatkustajia ja housutkin kuivahtivat vähäsen. Muistan elävästi kuinka pienet lapset painoivat nenänsä littanaksi lasiin nähdäkseen tarkemmin. Minä esittelin heille kulmahampaitani kuten naapurin Panu, jonka toiset lapset olivat tehneet ilkeäksi heittelemällä häntä lumipalloilla. Panu oli lapsuudessani tapaamani Suomen pystykorva. Tai ainakin 75 prosenttia siitä oli.

Äitini pääsee eläkkeelle kesällä. Hän lupautui ensikysymällä lastenhoitajaksi Helsinkiin. Se tarkoittaa että me pääsemme vaimon kanssa Roomaan. Matkat marraskuuksi on jo varattu, etumaksukin maksettu. Kumpikaan meistä ei pidä kesähelteistä. Marraskuussa kyse on minun kohdallani myös lomasuunnittelutekniikasta, talvilomanpidennyksestä. Ilmainen viikko siis. En voi valittaa. Vaimo ei tietenkään valita.

Päinvastoin hän esitelmöi minulle päivittäin Rooman nähtävyyksistä. Tai sanoinko päivittäin, sillä oikeampaa olisi käyttää käsiteparia "aamuin illoin". Käsittämätöntä kyllä hän osaa Rooman visuaalisen olemismuodon ulkomuistista. Löisin vetoa, että jokaisen rakennuksen, sen historian, arkkitehtuurin, lyhimmät reitit ja erikoisuudet. Jokaisen kohdalla hän kysyy, haluaisinko käydä siellä. Minä sanon: "Totta kai rakas. Häämatkalla!"

Yksikseni sitten mietin miten tämän matkan nyt ottaisi. Tänä aamuna silmiini tarttui metrossa pikku-uutinen:

"Rooma ryhtyy tarjoamaan turisteille yhä aidompia antiikin elämyksiä", Metro-lehti kirjoitti [24.5. 2004, s. 7]. "Ikuiseen kaupunkiin saapuva voi lähteä gladiaattorikurssille. Matkailijoille aletaan järjestää myös latinan kielen kursseja."

Rooman aluehallinnon edustajat sanovat samaisen lehtiuutisen mukaan, että kiinnostus "Rooman imperiumia on suurta. Olisi hulluutta olla järjestämättä jotain aiheeseen liittyvää kaiken keskipisteessä." Syy kiinnostuksen kasvuun oli taannoisessa Gladiator-elokuvassa, joka osoittautui suurmenestykseksi. Onko seuraava matkakohde Troija?

Minustako gladiaattori? Historiallisesti heidän asemansa oli ongelmallinen. Gladiaattorihäämatkan puolesta puhuu se tosiasia, että gladiaattoreilla - päinvastoin kuin orjilla yleensä - saattoi olla perhe. Orjathan eivät voineet laillisesti mennä naimisiin. Yhteiskunnallista arvonantoa vähensi se, että gladiaattorit olivat usein rikollisia. Monet heistä oli saanut kuka mistäkin kolttosesta kuten murhasta, tuhopoltosta tai varkaudesta tuomiokseen ad ludos eli he joutuivat vapautuakseen selviämään hengissä areenalla viiden vuoden ajan. Hengissä säilymisen lahjaa edellytti myös alistuminen raskaaseen ja kurinalaiseen koulutuselämään, johon kyllä pidemmissä avioliitoissa helposti tottuu, vaikkei leipäveitsiä tarvitsisi väistelläkään. "Ave imperato morituri te salutant" ["Eläköön keisari, pian kuolemaan menevät miehet tervehtivät teitä"], vastassa oli tiikereitä Intian suunnalta, leijonia Afrikasta ja härkiä Pohjois-Euroopasta. Kilven ja atraimen käyttö sekä verkottaminen on tuttua monista arkipäivän tilanteista meille nykypäivän grillausta harjoittaville gladiaattoreille.

Colosseumilla koko päivän kestäviä kemuja järjestettiin noin 100 kertaa vuodessa eli lähes joka kolmas päivä. Tarkkoja katsojalukuja ei ole säilynyt, mutta 50 000 ei liene liioittelua. Sekään ei pahasti pelota, onhan meillä moderneilla gladiaattoreilla ainakin karaokekokemusta. Ylärivit areenalla oli jätetty naisille, sillä heidän innokkaat äänensä kantoivat kyllä sieltäkin. Vestan neitsyillä - tämä on kylläkin enemmän poikamiesten heiniä - oli tosin oma aitionsa.

Aamulla areenalla oli hauskuutusten vuoro. Silloin pääosassa olivat koomiset hahmot, mutta niihinkin liittyi usein ripaus splatteria ja muuta raakaa väkivaltaa. Iltapäivällä oli sitten treenatumpien gladiaattorien vuoro. Silloin pääosassa oli miesten lihaksikkaiden bodyjen lisäksi kuolema: esimerkiksi Colosseumin vihkimisvuonna areenalla kuoli lähes 2000 gladiaattoria. Vuoden 100 tienoilla järjestettiin useinkin illanviettoja, joissa kaikki gladiaattorit kuolivat. Toisaalta v 109 kerrotaan järjestetyn valtavan spektaakkeli-illan, jolloin areenalla taisteli pareittain yhteensä lähes 10000 gladiaattoria. Vuonna 404 nämä gladiaattorien väliset taistelut kiellettiin, mutta eläintaistelut jäivät henkiin. Viimeinen Gladiator Night Colosseumilla pidettiin 540.

Ennen gladiaattoriksi ryhtymistä on harkittava sitäkin, että gladiaattorin elämä ei kyllä välttämättä helpottunut areenauran jälkeen. Entinen gladiaattori oli koko loppuelämänsä infamis, joka tarkoittaa sitä, että hänet oli suljettu niin monista virkatehtävistä kuin myös joukosta yhteiskunnallisia velvollisuuksia. Mutta jos tuo jälkimmäinen tarkoittaisi roskapussin viemistä tai sukkien keräämistä lattialta...