maanantaina, elokuuta 22, 2016

Hymyilevä mies

Hymyilevä mies ensi perjantaina Orionissa (Eerikinkatu 15) kello 17:

Vuoden kohutuin ja odotetuin uutuus on Juho Kuosmasen Hymyilevä mies. Maailmanensi-illan Cannesin elokuvajuhlilla saanut elokuva voitti arvostetun Un Certain Regard -sarjan pääpalkinnon. Kuosmanen oli lunastanut pääsyn sarjaan edellisvuotisella lyhytelokuvallaan Taulukauppiaat, joka palkittiin myös Cannesissa.

Elokuvan tarina ammentaa 1960-luvun alun tositilanteesta. Nyrkkeilijä Olli Mäki (Jarkko Lahti), ”Kokkolan leipuri”, sai vastaansa 17. elokuuta 1962 Helsingin Olympiastadionilla amerikkalaisen höyhensarjan maailmanmestaruutta puolustavan Davey Mooren. Kokeneen Mooren jatkoura oli traaginen, sillä hän kuoli ottelussa saamiin vammoihin vain neljä päivää seuraavan, nyt tappiollisen maailmanmestaruusottelun jälkeen. Tapaus aiheutti laajan keskustelun tuomarin toimintaperiaatteista, varsinkin siitä, milloin epätasainen ottelu pitäisi keskeyttää.

Mustavalkoisen, 16 mm:n filmille kuvatun Hymyilevän miehen fokus ei ole itse ottelussa vaan siihen valmistautumisessa. Edessä on mahdollisuus kokea voiton myötä ”elämän onnellisin päivä”. Sitä elokuvassa toistelee psykologista silmää omasta mielestään omaava valmentaja Elis Ask (Eero Milonoff), joka yrittää siirtää omaa kokemustaan hieman vastahakoiselle valmennettavalleen.

Juroluonteinen Mäki ei piittaa kissanristiäisistä, joita manageri Askin omaksumat markkinointi- ja mainontatekniikat vaativat urheilijaltakin jo yli puoli vuosisataa sitten. Valmistautumista varsin ankeissa olosuhteissa ei helpota se, että Mäki rakastuu tyttöystäväänsä, jonka läsnäolo muodostaa managerin näkökulmasta riipaisevan, keskittymistä häiritsevän ongelman. 

Hymyilevän miehen kannalta oleellista on se, että kuvio pysyy kasassa. Katsojan päättely, joka tietysti perustuu elokuvan tekijöiden visuaaliseen kerrontaan ja näyttelijöiden harjoittamaan sanattomaan viestintään, pelaavat tässä hyvin yhteen. Katsoja imaistaan mukaan kuplaan, joka ei puhkea.

Hymyilevän miehen menestys sen ja katsoneiden parissa ei selvästikään ole yhden tekijän tulosta: valkokankaalle on tuotu hieno osoitus saumattomasta yhteispelistä oivaltavan käsikirjoituksen, upeankuvauksen ja tarkan ja toimivan ohjaus- sekä näyttelytyön kesken. 

Jos Hymyilevälle miehelle haluaa etsiä vertauskohtia muun Euroopan elokuvasta, katse suuntautuu Unkariin, josta on viime vuosina tullut, ehkä pohjimmiltaan Bela Tarrin inspiroimina, varsin mainioita elokuvia ja mainioiden elokuvien myötä myös menestystä kansainvälisesti. 

Kuosmasen ja hänen myötään nuorten elokuvantekijöiden läpimurto eurooppalaiselle huipulle on tosiasia.

keskiviikkona, elokuuta 17, 2016

Bloggarit elokuvassa

Viime hetken varoitus. Tulkaapa Helsingissä oleskelevat bloggarit (ja muutkin) katsomaan Ville Jankerin Onnenonkija elokuvateatteri Orioniin. Ohjaaja ja pääosanesittäjä Minka Kuustonen paikalla vastaamassa kysymyksiin leffan jälkeen. Suomen elokuvaohjaajien liitto ja KAVI järjestävät. Vapaa pääsy tänään kello 17!

Onnenonkija KAVIn sivuilta

maanantaina, tammikuuta 11, 2016

The Revenant häikäisee

Elokuvateattereihin on tulossa 29.1. Alejandro G. Iñárritun loistelias elokuva The Revenant, joka keräsi joukon Golden Globe palkintoja. Kerron tässä, miksi se kannattaa katsoa:

En tiedä suomennetaanko elokuvan The Revenant nimeä koskaan, sillä helppoa se ei ole. Nimi tarkoittaa vaeltavaa sielua, vieläpä niin, että tähän välitilan olotilaan liittyy elementtejä kostosta. Sitä on käytetty zombie-yhteyksissä ja vampyyritarinoissa, mutta Alejandro G. Iñárritu, Birdmanista ja Babelista tuttu ohjaajamestari, on sijoittanut tarinansa Amerikan myyttien ja historian keskiöön.

The Revenant -elokuvan päähenkilö on Leonardo DiCaprion upeasti esittämä Hugh Glass, joka eli todellisen elämänsä vuoriston tai kuten tavataan sanoa, rajaseudun miehenä. Vuoden 1780 tienoilla syntynyt mies eli niukin naukin viiskymppiseksi (k. 1833).

Hugh Glass oli löytöretkeilijä ja turkismetsästäjä Missouri-joen yläosissa, alueilla jotka nykyisin kuuluvat Montanaan, Pohjois- ja Etelä-Dakotaan ja Platte-joen alueelle Nebraskassa. Elokuvien maantiede on tietenkin toista, ja tätäkin kuvattiin henkeäsalpaavien, pilaamattomien maisemien äärellä Kanadassa ja jopa Argentiinassa, josta filmausryhmälle löytyi kaivattua lunta.

Elokuvan luontokuvat ovat kaikkien tähtien arvoisia, mutta nekin ovat vain osa elokuvan visuaalista loistokkuutta. En muista nähneeni paremmin kuvattua elokuvaa pitkiin aikoihin. Kuvaaja Emmanuel Lubezki on tehnyt hienoa työtä, mutta niin ovat myös useat erikoistehosteita väsänneet yritykset – vauhtikohtausten uskomatonta toteutusta ei ilman heitä voi nykyisin tehdä. Joskus tarkka silmä voi silti erottaa siirtymän, mutta ne kohdat ovat harvassa.

Glass tunnetaan Amerikan historiassa tarinasta, joka on myös elokuvan perusjuoni. Hän selvisi erämaasta hengissä, vaikka oli ensin saanut pahoja vammoja taistellessaan harmaakarhun kanssa ja sitten vielä jätetty kuolemaan aseettomana ja vailla varusteita tiettömien taipaleiden, todellisuudessa n. 320 kilometrin päähän Fort Kiowan turvalinnakkeesta. Selviytymiskamppailu käytiin alueella, jossa hengenmeno on koko ajan lähellä luonnon, villieläimien, ravinnonpuutteen ja vihamielisten vastaantulijoiden vuoksi. Kirjailija D. H. Lawrence tiivisti rajamiesten perusmyytin sanomalla, että sellainen mies on ”kova, eristynyt, tyyni ja tappaja”.

Kirjallisuuden historiassa Hugh Glass on innoittanut John Gneisenau Neihardtin yli 200-sivuiseen runoon The song of Hugh Glass jo vuonna 1919. Ensimmäinen elokuva aiheesta on vuoden 1971 The Man in the Wilderness, jonka ohjasi Richard C. Sarafian ja jonka pääosissa nähtiin Richard Harris ja John Huston. Elokuva perustuu löyhästi romaaniin The Revenant: A Novel of Revenge, jonka kirjoitti Michael Punke, nykyisin Yhdysvaltain suurlähettiläs World Trade Organisationissa.

Amerikkalaisessa litteräärissä historiassa villin lännen legendaariset henkilöt Davy Crockett ja Kit Carson ovat tietysti hengenheimolaisia. Heistäkin on tehty romaaneja ja elokuvia pilvin pimein ja he ovat sujuvasti symboloineet eri aikakausina kulloinkin eri syistä tarpeelliseksi katsottua historiakuvaa omasta ajastaan.

The Revenant -elokuvan käsikirjoittajia ovat ohjaaja Iñárritu yhdessä Mark L. Smithin kanssa. Heidän luomuksensa on alkuperäiseen selviytymistarinaan kuulumaton elliptinen kehyskertomus päähenkilön vaimosta, joka kuuluu pawnee-kansaan. Yhteinen lapsi seuraa ädin kuoltua isäänsä. Vanha termi ”puoliverisyys”, jota ei tietenkään nykyisin voi käyttää, näyttäytyy elokuvan kohtauksessa, jossa Haukka-poikaa uhataan suoraan. Isä varoittaa poikaansa puhumasta: ”Eivät he kuule sinua, he näkevät vain sinun kasvosi.” Ja ne ovat intiaanin kasvot.

Tämä laajentaa elokuvaa selviytymis- ja kostotarinasta multikulttuuriseksi tavalla, joka tietysti muistuttaa pitkästä western- ja rajaseutu-perinteistä, ja joka on hyvinkin altis sekä kolonialismin että rasismin kritiikille. Elokuvassa tämä kriittisyys ei silti ole päälle liimattua, vaan luonteva osa sekä taiteellista että narratiivista rakennetta.

The Revenant alkaa elävästi kuvauksella majavan metsästäjistä, jotka joutuvat nykyisen Pohjois-Dakotan alueella asuvien arikara-intiaanien verisen hyökkäyksen kohteeksi keskellä syvää korpea. Arikaran synonyymi on ree, jota elokuvassa ja sen käännöksessä hieman hämäävästi käytetään selittämättä sen olevan sama kuin arikara. Elokuvan arikarat ovat itse asiassa vanhan päällikön johtama etsintäryhmä, jonka tavoitteena on löytää siepattu päällikön tytär. Vaellukseensa, jossa kohtaamiset ovat joko kaupankäyntiä tai yhteenottoja, he tarvitsevat hevosia ja ruokaa, ja niitä saadaan turkiksilla, joita metsästäjät ovat kovalla työllään keränneet.

Suurten tasankojen ja lähivuoristojen erämaa on villi ja väkivaltainen. Vuoteen 1823 sijoittuva elokuva näyttää, kuinka sotajalalla ovat milloin mistäkin syystä – epäilemättä hyvistä, käytännöllisistä syistä – Suuren tasankoalueen alueen eri intiaanikansat, mutta tapojen erilaisuudesta ja uskonnoista riippumatta menestyksen salaisuus on sama myös amerikkalaisilla ja ranskalaisilla, joiden häikäilemättömyyttä ja raakuutta perustellaan omilla, useimmiten rahaan liittyvillä tavoitteilla.

Selväksi käy, että mistään näistä lähtökohdista ja perusteista ei tosiasiassa ole kansakuntaa perustamaan, vaikka ne ovat kyllä olleet jo puolitoista vuosisataa myytteinä tätä historiakuvaa luomassa. Kunniasanat ja luottamus ovat sittenkin vain valuuttaa, jonka arvo mitätöityy kerta toisensa jälkeen, milloin mistäkin syystä, useimmiten petoksen kautta. Petosta symboloi Tom Hardyn taitavasti näytelty hahmo John Fitzgerald, raaka kovis, jonka henkilökohtaisena tavoitteena kuitenkin on vain ”punainen tupa ja perunamaa” Texasissa.

Väkivallan ja raakalaismaisten kohtausten välillä jopa erämaan ihminen kohtaa toisen ihmisen rotuun, kansaan, heimoon tai kieleen katsomatta inhimillisin perustein, säälin, myötätunnon tai yhteisen edun motivoimana. Hugh Glass ei hänkään selviä erämaasta omin voimin, vaan saa ja antaa apua jopa niille lähimmäisilleen, jotka melkein kaikissa olosuhteissa olisi luokiteltu vihollisiksi. Tällaiset onnen hetket jäävät – ja tämä on ohjaajalle tyypillistä – varsin lyhyiksi.

Elokuvakokemus, jota ennen kokemattoman huima kuvaus johdattaa, on alkutaistelusta loppuyhteenottoon asti peittelemättömän väkivaltainen. En silti sanoisi sitä mässäileväksi, vaikka kuolema onkin tarinassa koko ajan läsnä ja graafinen esitys ohjaaja Iñárritulle tyypillisesti yksityiskohtaista. Aivan heikkohermoisille se ei kuitenkaan sovi. Elokuvan taiteellisesti viritetty hengellisyys, joka näkyy uni- ja hourekohtauksissa, tukee kyllä elliptistä, ”flashbackina” esitettyä tarinaa, mutta ei kasva kovinkaan merkittäväksi katsojan saamalle käsitykselle elokuvan sanomasta, vaikka ei siitä elokuva taiteellisen muodon kannalta voi sanoa muodostuvan myöskään häiriötekijää.

Suosittelen vilpittömästi hyvän elokuvan ystäville. Elokuvateattereissa 29.1.2015.

perjantaina, marraskuuta 27, 2015

Myyttinen suomalainen humala kotien kuvaputkilla



RTVA esittää tänään 28.11. Orionissa klo 17.00:
Pieni etyylialkoholisarja, eli myyttinen suomalainen humala kotien kuvaputkilla


Koosteohjelman suunnittelu ja toteutus: Sami Hantula, Ilkka Kippola ja Timo Kinnunen / KAVI 2015. Koosteessa käytetty aineisto: Kun isällä oli hammassärky (Suomi-Filmi, 1922), Nummisuutarit (Suomi-Filmi, 1923), Suomen viinapulma gallup-tutkimuksen valossa (Suomen Filmiteollisuus SF Oy, 1948), Olutta (Felix-Filmi Oy, 1949), Pekka Puupää kesälaitumilla (Suomen Filmiteollisuus SF Oy, 1953), Maistuu – Jano haihtuu (Suomi-Filmi Oy, 1954), Aura Baari (Suomi-Filmi Oy, 1960), Alkoholi ihmisruumiissa (Fennada-Filmi Junior, 1961), Olutpakkauksen historiaa (Fennada-Filmi Oy, 1971), Rantojen miehet (Erkki ja Hannu Peltomaa, 1971), Spede Show (MTV, 1970–1985), Velipuolikuu (Yle TV1, 1983), Veikko Huovisen lyhyet erikoiset (MTV, 1986), Hymyhuulet (Yle TV1, 1987-1988), Lapinlahden Linnut: Seitsemän kuolemansyntiä (Yle TV1, 1988), Lapinlahden Linnut: Maailman kahdeksan ihmettä (Yle TV1, 1990), Kunnon Unto (Martti Utriainen, 1992), Alivaltiosihteeri muistelee (Yle TV1, 1993). 85 min. DCP. Ikäraja 7 v.

Kippis ja kulaus!

Näinä päivinä, jolloin uutiset kertovat yli 100 000 suomalaisen kantavan rähinähumalageeniä, kysymys on yhä edelleen ajankohtainen: miksi Jeppe juo? Tähän pyrkii omalta osaltaan vastaamaan KAVI:n pirskahtelevan poreileva alkoholikooste, jonka bukee on pölyisen magneettisasetaattinen. Elokuva- sekä radio- ja tv-osastojen kokoelmista uutetussa etyylialkoholipotpurissa vedetään huppu himmeäksi, pelti kiinni, naula päähän ja nakit silmille - Pohjanmaan kautta. Kooste sisältää viinanhuuruisia asiaohjelmia, lyhytelokuvia, mainoksia, tietoiskuja sekä valikoitua viihteellistä lutraamista television sketsiohjelmista halki vuosikymmenten. Hakkaavan janon kourissa kärvistelevät mm. Spede, Pirkka-Pekka, Lapinlahden Linnut sekä monet muut tutut ja tuntemattomat.
                                                
Neil Hardwick on muistellut ihmetelleensä Suomeen muutettuaan pohjoisen havumetsävyöhykkeen viihdeohjelmia, joissa hauskuuden ylintä astetta edusti tilanne, jossa Leo Lastumäki ryyppää kirkasta suoraan pullon suusta. Alkoholinkäytön moninaiset ongelmat ovatkin imponoineet vuosien saatossa niin viihde- kuin asiaohjelmien tekijöitä sekä erinäisiä dokumentaristeja. Pämppääminen jälkiseuraamuksineen on innoittanut kerta toisensa jälkeen sukupolvensa lahjakkaimmat näyttelijät merkittäviin roolisuorituksiin, joista on aistittavissa hetkittäin myös omakohtainen kokemus aihepiiristä.

Myös animaation tekijät ovat vuosikymmenten kilinässä iskeneet useasti taidokkaat näppinsä spiritukseen. Animaatiota on valjastettu vuosikymmenten varrella niin panimoteollisuuden markkinointiviestintään, tieteellisen dokumentin kansantajuistamiseen kuin myös ylettömän dokaamisen vaaroista muistutteluun.

Huomautettakoon, että käsillä oleva kooste edustaa aihealuetta käsittelevistä loputtomista aineistoista vain ja ainoastaan jäävuoren huippua. Televisio- ja elokuvakameroiden taltioimaa sihinää, kilinää sekä yleistä ördäystä löytyy arkistojen holveista sellaiset määrät, että kohtuukatselijaa uhkaa paitsi haimatulehdus, myös maksakirroosi. Koosteeseen tehdyt valinnat ovat ehdottoman subjektiivisia, eikä niistä voi valittaa. Tai voi, mutta mitäpä se hyövää? Lupaamme olla kuuntelematta.

Jälkiruokaryyppynä kurkusta kumotaan alas Veikko Huovisen kertomuksiin pohjautuvan Mainostelevision Lyhyet erikoiset -sarjan jakso Viinankätkijä (1986), jossa nimihenkilön omalaatuinen filosofia aiheuttaa ratkaisevan murroksen miestä väkevämpiin mieltyneen veljenpojan elämässä. Kuplivan helmeilevän pienoisdraaman on ohjannut Pauli Virtanen ja sen pääosissa nähdään Vesa-Matti Loiri ja Martti Kainulainen. Ohjelmasta nähdään KAVI:n valmistama uusi digiesityskopio.

Koosteen toteuttajat kiittävät lämpimästi aineistoyhteistyöstä MTV:n arkiston Merja Lampoa ja YLE:n arkiston Eva Lintusta. Kooste sisältää juopumustiloja, alkoholin mainontaa sekä juomiselle irvailua, ja se aiheuttaa myös ahdistusta.

Helsinki 27.11.2015
Sami ”Huikka”Hantula, Ilkka ”Kippis” Kippola & Timo ”Pikakilju” Kinnunen

maanantaina, marraskuuta 23, 2015

Bond on katsotuin tänä vuonna

NOUSI VUODEN KATSOTUIMMAKSI ELOKUVAKSI ENNÄTYSAJASSA, revittelee maahantuoja tuoreessa tiedotteessaan.

Uuden Bond-elokuvan 007 SPECTRE on nähnyt Suomessa jo 521 442 katsojaa.
 
Eikä se yhtään huono ollutkaan.

keskiviikkona, marraskuuta 18, 2015

DocFilm Helsinki - Matka kaupungin muistiin


Pidin tiistaina 17.11. Helsingin kaupungintalolla sijaitsevassa Virka-galleriassa puheen DocFilm Helsinki - Matka kaupungin muistiin -näyttelyn avajaisissa. Laitan näytille. Käykää ihmeessä dokumenttielokuvan Helsinkiä kuvaavassa näyttelyssä, joka on avoinna tammikuun loppuun 2016.

Arvoisa kaupunginjohtaja, hyvät kutsuvieraat

Brittihistorioitsija Eric Hobsbawmin viisauksia on määritellä historiantutkijan tehtäväksi muistaa se, minkä muut unohtavat. Siten historioitsija kertoo maailman muuttumisesta ja siitä miten mennyt maailma on erilainen kuin tämä nykyinen. Tutkija ei keksi kertomustaan, vaan etsii, löytää ja valikoi lähteitä. Elokuva on yksi tällainen, ehkä liian vähän käytetty historian lähde.

Elokuvakamerat ovat tallentaneet kaupungin elämän piirteitä 1800-luvun lopusta lähtien. Kameraa ei veivattu vain kadunkulmassa, vaan se keksittiin ottaa mukaan esimerkiksi raitiovaunuihin, kuten Helsingissä. Kaupungin tila, muutos ja liike tallentuivat eläviin kuviin kaikkialla.

Kuten tuolla aulan elokuvateatterissa voimme nähdä, varhaiset elävän kuvan esimerkit ovat ainutkertaisia, korvaamattomia. Ja samalla ne ovat yleisiä. Tunnemme sanonnan ”kuva sanoo tuhat sanaa”, mutta jos kotiin päin vetäminen sallitaan, elokuva filmille tallentunut historiallisuus kertoo vielä vähän enemmän menneen maailman luonteesta.

Kierrellessänne näyttelyssä on helppo huomata, että kaupunkikuvien ytimessä on moderni eli uudenaikaistuminen. Moderniin liittyy moderniteetti eli se, miten sosiaaliset suhteet ja kanssakäyminen organisoituvat. Tätä sosiologisen katseen ytimessä olevaa modernisoitumista on helppo tarkkailla näyttelymme elokuvissa, valokuvissa ja kuvakaappauksissa.

Olemme kollegani Ilkka Kippolan kanssa tutkineet kahden paksun kirjan verran suomalaista dokumenttielokuvaa. Vasta ilmestyneen kirjamme otsikkoon asti nousi sana utopia. Syynä oli se, että havaitsimme dokumenttielokuvan kannattelevan utopioita laidasta laitaan. Parempaa, modernia elämää ja elinympäristöä tavoiteltiin monin eri tavoin, erilaisin ideologisin painotuksin, yhteiskunnan kaikilla sektoreilla. Elokuva välitti sanomaansa katsojalle uskottavalla tavalla.

Toki elokuvaa myös vastustettiin: se rikkoi pyhät arvot ja uhkasi traditionaalista järjestystä. Tällainen konservatiivinen trendi on usein liitetty anti-utopiaan ja nostalgiaan.

Terminä nostalgia ei ole uusi. Ensimmäisenä sitä käytti vuonna 1688 Johannes Hofer, lääketieteen opiskelija Baselin yliopistossa Sveitsissä. Kotiinpaluuta merkitsevä nostos ja kaipausta merkitsevä algia yhdistyvät nostalgiaksi. Se on ”surullinen tunnetila, joka pohjautuu ihmisen haluun palata omaan syntymämaahansa”. Ja mitä siitä seurasi? Jatkuvaa surullisuutta ja mietiskelyä isänmaasta, huonot yöunet, nälkää, janoa, aistien heikentymistä ja jopa rytmihäiriöitä, jatkuvaa huokailua ja, kuten Hofer muistuttaa, suoranaista mielen typeryyttä.

Viime vuosituhannen lopun postmodernissa keskustelussa nostalgia määrittyi useimmiten negatiivisesti. Vasemmiston mielestä nostalgia kuului poliittisen konservatismin repertuaariin, koska se oli potentiaalisesti taantumuksellista ja sen näkemykset olivat vailla kriittistä kulmaa. Paitsi peitti synkän poliittisen nykytilan, nostalgiakulttuurilla tehtiin rahaa. Se oli selvästi oikeistoliberaalinen ilmiö. Ideanakin nostalgia manifestoi vain kulttuurisen muistin kriisiä.

Oikeiston näkökulmasta nostalgia oli vääränlaista tradition tukemista, reaktio kaaokseen, joka juontuu yhteiskunnallisesta pirstoutumisesta ja anomiasta, siis pätevien sääntöjen puutteesta. Nostalgia ei ollut edes aitoa tunnetta, jota oli voitu tuntea joskus ennen, menneessä maailmassa. Aitoutta etsiessä muistamisen kulttuuri, muistomerkit ja historian esillepano vain pahensi asiaa.

Katsottiinpa asiaa oikealta tai vasemmalta, nostalgian seurauksena oli usein amnesia, muistinmenetys. Kritiikissä amnesiasta tuli postmodernin seuralainen.
Historia ei enää kiinnostanut, ja kun sitä käytettiin, sitä käytettiin väärin. Alettiin puhua utopioiden lopusta. Visiot ja toiveet paremmasta ajasta olivat ohi ja lopussa oli myös luottamus. Edessä häämötti jatkuva muutos. Nykyperspektiivistä näyttää siltä, että taiteen historioitsijat olivat kriisitietoisia ennen muita.

Onko meillä mahdollisuutta optimismiin, joka sisällyttäisi mukaansa nostalgian? Ehkä tällaista utopianismia, visiota paremmasta huomisesta vielä tarvitaan. Onhan nostalgia sentään produktiivinen muistin muoto. Sen me näyttelyissä, museoissa ja Internetissä historia-ilmiöiden parissa liikkuvat hyvin tiedämme. Kriittisyyttäkään ei tarvitse unohtaa, koska nostalgia on toivetta päästä jonnekin toisaalle. Näin siihen on rakennettu sisään myös kriittinen elementti.

***

On aika vetää asioita yhteen. Tämä näyttely, yhdistelmä elokuvaa, valokuvaa ja elokuvan kuvakaappauksia, on matka kaupungin muistiin. Tekijöinä toivomme, että se nostaa esille asioita, jotka ovat unohtuneet. Haluamme olla historioitsijoita siinä, että näyttely näyttää konkreettisesti erilaisen Helsingin, jopa niitä asioita, joita emme tunnista nykypäivän nopeutuvassa ja lyhenevässä muistissa omiksemme.
Tämä ei estä meitä olemasta samalla peittelemättömästi nostalgisia. Kun Paavo Nurmi juoksee Olympiastadionille tai Armi Kuusela poseeraa Miss Universumina, olemme historian ikonisten ja nostalgisten kuvien äärellä. Tämän näyttelyn elokuvien nostalgia kohdistuu kotiin, kultaisena muistettuun menneeseen ja utooppisiin unelmiin, mutta tarjolla on myös se todellisuus, jossa ovat urbaani kaupunki, nykyaika ja muutoksen myötä tulevaisuus sekä arkipäivä.

Mutta olemme ottaneet mukaan kuvia ja filmejä asioista, joista ei koskaan tullut nostalgisia tai edes kunnolla tunnistettavaa historiaa: unohtuneita ja lähes unohtuneita hetkiä; utopioita, joista ei tullut totta, ja niitä juonteita, jotka päättyvät ja katosivat historian hämäriin tai peräti roskatynnyreihin. Ne ovat myös historiaa.

Näyttelystämme ei ole vaikeaa löytää jo kadonnutta maailmaa. Se tarjoaa jatkuvasti pulmallisia ja jopa rosoisia näkymiä sen muutoksen luonteesta, mihin mikä tahansa modernisaatio väistämättä johtaa. Silti emme julista kriittisyyttä – tässä mielessä näkymää voi laajentaa ensi tammikuun lopun DocPoint-festivaaleilla, jonne olemme rakentaneet Helsinkiä ja politiikkaa -näytöksiä nimenomaan kriittisen poliittisen elokuvan, n.s. vastaelokuvan ympärille 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa.

***

Digitalisointi ja avoimet aineistot ovat päivän iskulauseita. Tarjolle tulee epäilemättä kulttuurihistoriallista aineistoa yhä enemmän. Monilla on mahdollisuus rikastuttaa elämäänsä näin saataville tulevalla aineistolla.

Olemme kiitollisena hyödyntäneet teknisiä uudistuksia, digitalisaatiota, joka tekee mahdollisiksi ennen näkemättömän informaatiovirran.  

Digitalisoituvassa maailmassa on tärkeitä, osaamista vaativia tehtäviä. Tarvitsemme oppaita, jotka vievät ihmiset kekseliäästi digitaalisten aineistojen pariin. Tarvitsemme aineistomassoja tutkivia, järjestäviä ja esimerkiksi journalismin keinoin kriittisesti esitteleviä toimijoita. Tulevaisuudessa heitä tarvitaan vielä enemmän kuin nyt.
Juuri tällaisia ihmisiä on ollut rakentamassa tätä näyttelyä.

Haluan sydämeni pohjasta kiittää omasta ja äänensä flunssassa menettäneen Ilkka Kippolan puolesta dokumentaarisen elokuvan tekijöitä ennen ja nyt. Samalla kiitämme kaikkia näyttelyn rakentamiseen osallistuneita. He ovat nykypäivän osaavia tekijöitä.

Ja kohottakaamme malja Peter von Baghia mukaillen: antoisaa elokuvanäyttelyiltaa!